sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Herran johdatusta

Aamulla kävimme yhä tutummaksi tulleella evankelikaalisella kansainvälisellä kirkolla jumalanpalveluksessa. Saimme taas iloksemme ja uskonvahvistukseksemme todeta Herralla olevan suunnitelmansa, joten miten turhaa meidän ihmisten onkaan purnata asianlaidoista ja olosuhteista!

Poikamme oli levoton ja tottelematon. Tahtoi jäädä kirkon aulaan pelaamaan iPad-peliään, vaikka oltiin sovittu, että tulee mukaan saliin ylistämään iloisen musiikin tahdissa josta pitää ja voisi siellä niin halutessaan myös pelata, tosin äänettömiä pelejä. Noh, jäin itsepintaisen pojan kanssa eteiseen, kun muu perhe kävi saliin. Meni puheet, todistukset ja saarnat sekä musiikit minulta sivu suun. Siinä istuskellessani ihmettelin, että mikäs tämä nyt on. Miksi näin? Harmittikin, kun oli ollut hieman hankala aamukin.

Otin aulassa istuskellessani vihdoin kirjepaperia esiin ja aloin kirjoittamaan kirjettä koto-Suomeen. Välillä kuulin pätkiä kahden naisen englanninkielisestä keskustelusta, mutta aiheen ollessa kuulemieni pätkien perusteella ilmiselvästi aika henkilökohtainen, koitin kiinnittää huomioni kirjoitteluuni.

Pitkän ajan kuluttua naiset yllättäen seisoivatkin edessäni ja esittäytyivät ranskaksi ja pahoittelivat heidän keskusteluaan. Ei se minua ollut häirinnyt, mutta jatkoimme englanniksi juttelua naisten puhumasta aiheesta, joka kosketti läheltä myös minua. Keskustelun lopuksi oli todettava, että kyllä meidät kaikki kolme oli varmaankin oikein järjestetty siihen aulaan yhtäaikaa. Tilanne oli akuutti ja uskonsisaruutta tarvittiin kipeästi. Voi, miten Herra meistä huolta pitää! Ei pitäisi koskaan epäillä tai valitella sitä, miten omat suunnitelmat tai halut jäävät toteutumatta. Kun pitää silmät ja korvat auki, on aika usein mahdollista nähdä, mihin meitä on ajateltu ja missä me olemme paikalla, jolla voimme olla avuksi.

Mies raportoi minulle myöhemmin, että saarnakin kosketteli juuri sitä, miten Herralla on oma sormensa pelissä silloinkin, kun meistä tuntuu siltä, että homma menee mäkeen. Ei pitäisi valittaa. Hän tietää paremmin. Niin oli nytkin. Saimme sen jälleen kokea ja se tuli oikein alleviivatuksikin tuossa saarnan tuomassa toistossa kokemuksellemme!

Kiitos Herralle!

- Ja kiitos siitäkin, että olemme entistä läheisempiä taas muutaman paikallisen asukkaan kanssa. Usko lähentää, yhdistää ja uskonsisaruus ylittää kaikki aidat, jos vain emme itse inhimillisen luontomme mukaan ala asettamaan raja-aitoja. Niin se toimii kaikkialla Jeesuksen Kristuksen kanssa eläessä = Jeesuksessa Kristuksessa = kirkossa = Herran ruumiissa.


lauantai 29. kesäkuuta 2013

Suosituksen perässä Seillansiin lounaalle

Kymmen vuotta sitten näin Seillansissa tämän aukion kesällä. Siitä saakka olen haaveillut joskus istuvani samaisen aukion mahtavien vanhojen plataanipuiden alla ruokailemassa, mieluiten iltahämärissä.

Seillansilla on siis ollut minun mielessäni ja muistikuvissani erityisesti tunnelmallisen ruokapaikan leima. Silti kaikkina niinä vuosina, joina olemme tällä seudulla kesiä ja joitain talvilomiakin viettäneet, emme ole kertaakaan päätyneet Seillansiin syömään.
Tänään päätimme autoilla lähiseudulla ja etsiä ruokapaikka lounaaksi. Veljeni perheen vieraillessa täällä alkukesästä, he osuivat puolivahingossa yhteen seillansilaiseen ravintolaan ja kehuivat sen olleen paras kaikista ruokapaikoista, joissa he koko matkan aikana olivat käyneet. Se oli aika suositus. Päätimme etsiä paikan käsiimme ja kokeilla mekin. Lähdimme etsimään kyseistä ravintolaa käyntikortti kädessämme.

Kävelimme tämän ihanan kylän läpi, kamera napsahteli ja käynti oli verkkaista. Kylä on kyllä hieno. Ei siihen kyllästy. Tässä niin hyväntuuliseksi tekevä kaupan julkisivu, että piti laittaa tänne: "Onni Provencessa". Tähän joskus minulle puoti!




Entinen nahka- tai kenkäpuoti, ehkä parkitsijan työpajakin.


Söpö pizzeria. Tänne emme kuitenkaan pysähtyneet.

Kiersimme koko kylän ja palattuamme lähes lähtöpaikkaamme, tajusimme, että etsimämme ravintola, Chez Hugo, olikin vaatimattoman oloisine kahvilamaisine terasseineen aivan kylän sisääntulon tienoilla. Emme olleet kiinnittäneet siihen mitään huomiota aiemmin, se kun oli niin heppoisan näköinen ulkoapäin.



Lista oli lyhyt, mutta vaikuttava. Kun valitimme, että nirsoille lapsille ei oikein löydy mitään, tarjoilija sanoi, että tietysti löytyy: laitetaan pihvi puoliksi! Okei. Niin tehtiin. Ruokalista vakuutti ja istuuduimme alas. Mies vielä yritti tilata tyttärelle pihviä ilman kastiketta ja salaattia tai maustettua voita. Tarjoilija kysyi hyvin ranskalaiseen tapaan: "Miksi?" Tyttö kertoi, ettei hän pidä niistä. Tarjoilija oitis vastaamaan, että "kyllä sinä pidät!" "Ellet pidäkään, teemme sinulle uuden." Aika varma poika. Tilattiin sitten lapsille tuo luomupihvi kimppaan. Poika olisi tahtonut tapansa mukaan pasta bolognesea. (juu, hankalia ovat)

Minä valitsin suurta suosikkiani rumilusta, merikrottia. Se tuli välimerellisessä pikkukalakeitossa rouille-majoneesin kera ja oli aivan tajuttoman hyvää. Mies otti helmikanaa, johon liittyy rakkaita muistoja ranskalaissukulaistensa kokkailuista. Myös helmikana oli käsittämättömän mehukasta. Lasten pihvit lähes murenivat käsiin eli hyvää oli. Söimme lautaset aivan tyhjiksi, myös lasten - tytär jätti tomaatinpalan lautaselleen ja poika, lihansyöjä, oudoksui porkkanasoosia, joka maistui kyllä isälle.

Ai niin. Merikrotin valmistaminen vei sen verran, että tarjoilija sai meidät tilaamaan siksi ajaksi alkupalatkin. Kumpikin meistä aikuisista valitsi foie grasin. Se tuli mansikkachutneyn kera. Mielenkiintoista ja ihan hyvää. Uusi käyttöidea kesän mansikkasadolle! Etikkainen mansikkahillo siis. 

Kun kerran kaikki tarjottava oli ollut niin suunnattoman herkullista, oli tietysti kokeiltava myös paikan jälkiruokia. Miehelle creme brulée, minulle ile flottante ja lapsille kotitekoiset jäätelöt. Ile flottante on ihmeellinen kevyt ja pehmeä marenkisaari, joka kelluu vaniljakastikemeressä. Sen päälle on valutettu hieman paahdetulta sokerilta maistuvaa kastiketta. Joskus harrastamissamme valmisjälkiruoissa tämä on ollut aika epäonnistunut, joten ajattelin, että jos jossain, niin täällä se kannattaa kokeilla, jotta tietää mitä sen kuuluu olla. Ja hyväähän se olikin. Aika iso annos, mutta muuten aivan salonkikelpoinen. Myös creme brulée oli aivan nappi. Että oltiinkin tyytyväisiä ja kiitollisia. 

Saimme heti tilaisuuden passittaa tämä ihana löytömme eteenpäin, kun pysähdyimme myöhemmin supermarketin kahvilassa. Naapuripöydässä istui englantilainen rouva, joka kertoi juuri muuttaneensa kyläämme. Jossain vaiheessa sitten kävimme kaivamaan Hugon käyntikorttia ja sitä ojentamaan! Oltiin niin iloisia, että osattiin neuvoa kauniiseen kylään sekä mahtaville sapuskoille uustulokas! Varmasti törmäämme häneen toistekin. Jospa hän silloin olisi jo päässyt kokeilemaan Hugon keittiötä...




La Fête des Voisins osa 2

Koko päivän eilen vähän ihmettelin, että mitä kummaa sitä keksitään vietäväksi katunyyttäreihin ja mitenköhän siellä sitten pärjää ja tulee vastaanotetuksi eli onkohan meidät "oikeasti" kutsuttu mukaan, tällaisia osa-aika-kyläläisiä kun olemme.

Asioita ihmetellessä toimimme kutsuihin osallistumista valmistellen. Mies päätti leipoa bravuuriaan, Tarte Paysannen tomaateista ihanalla sinappi-kerma -kastikkeella. Minä päädyin vääntämään ranskalaistyylisen pizzan herkkusienistä, salamimakkarasta ja oliiveista. Lisäksi ostimme varalta kaupasta valmiin normandialaisen omenapiiraan, jos kaikki menisikin pieleen. Jotainhan olisi oltava tuomisiksi, kävi miten kävi.

Leipomuksemme onnistuivat ihan hyvin, joten meillä oli runsaasti tarjottavaa naapureillemme. Pakattiin mukaan vielä pullo paikallisen viinitilan Côte de Provence rosé-viiniä ja virvoitusjuomia. Valkoiset taitettavat muovituolimme kainalossa, tortut tarjottimella ja olkikorissa muut tilpehöörit sitten nilkutimme paikalle hitusen seitsemän jälkeen. Koolla oli jo jonkin verran meille aika tuntematonta, mutta kasvoilta osin tuttua porukkaa. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja meille ruvettiin tarjoilemaan juomaa. Punaviiniä muovimukista.

Kadun lapset leikkivät tavalliseen tapaansa kadulla palloa potkien. Me aikuiset keräännyimme kadun keskelle kyhätyn pöydän ympärille rupattelemaan ja napostelemaan pöytään tuotuja herkkuja. Meidän tuomistemme lisäksi pöydästä löytyi mm. minipizzoja, kotitekoista pissaladiere-sipulipiirakkaa (provencelainen pizzamainen erikoisuus http://delicesdhelene.over-blog.com/article-pissaladiere-nicoise-50102835.html ), kotitekoista quicheä, naapurikorttelista tuotua pizzerian pizzaa, makeisia ja sipsejä kera lukuisten erilaisten juomavaihtoehtojen, pastista unohtamatta.

Keskustelu oli hauskaa ja sujui yllättävän hyvin, kun laitoimme taitomme yhteen, mies vahvempana taitajana. Erityisesti eräs meitä vastapäätä istunut (itse asiassa selvisi, että lähestulkoon vastapäätä myös asuva) vanhempi madame oli erittäin kiinnostunut meistä ja Suomesta. Hän päivitteli silloin tällöin pöytäkumppaneillemme Suomen yötöntä yötä ja pimeää talvea. Se oli hänelle itselleen uutinen. Hän sai avukseen aika hyvin englantia taitavan nuoren miehen, joka käänsi hankalimmat kohdat keskustelusta niin madamelle kuin meillekin. Hyvin kärsivällisesti keskustelukumppanimme jaksoivat meidän kanssamme solkata ranskaa! Nostan heille hattua ja olemme hyvin kiitolliset tästä ilmaisesta ranskankielen "keskustelutunnistamme"! Varsinaista teho-opetusta.

Pääsimme tutustumaan hieman paremmin myös hitusen mystiseen katumme asukkiin, "rouvaan, jolla on pieni ruskea koira laukussa kirkkokäynnillä ja jonka hyvinkasvatetulla ja rauhallisella pikkukoiralla on baarissa käydessään oma tuoli pöydän ympärillä" Hyvin eleganttina ja harkitun huolettoman-huoliteltuna tämä rouva kävelyttää koiraansa kylässä ja ruokailee toisinaan kanssamme samaan aikaan mm. aukiomme baarissa. Hän osoittautui suunnattoman herttaiseksi ja tahdikkaaksi sekä sydämet sulattavan ystävälliseksi! En saanut silmiäni melkein hänestä irrotettua. Lämpö ja hyvä tahto tuntui ympäröivän häntä. Erikoinen asia oli myös se, että monella muulla paloautonpunainen huulipuna olisi epäpukevaa, mutta hänelle se peräti sopi. Hän nyt vain osaa kantaa varmaan minkä tahansa asun tai lisukkeen kunnialla. Erityisesti tietynlaiset ranskalaisnaiset ovat tätä lajia. He myös usein käyttävät juuri tällaista huutavanpunaista huulipunaa. Ei voi kuin ihmetellä.

Katumme juhliin osallistuva väki oli hyvin kirjavaa ja kyllähän osa noista ranskalaisistakin aika persoja näköjään juomille olivat. Ei näytä olevan vain suomalaisten tai brittien pahe. Me lähdimme varsin varhain nukuttamaan poikaamme kotiin, joten emme olleet tarkkailemassa sitä, miten juhlat jatkuivat tai kuinka myöhään edes. Muut lienevät jatkaneet vielä jonkin aikaa kadulla. Meitä ei ainakaan häirinnyt.

Yksi kylässä muuten hyvin näkyvä ihmisryhmä loisti poissaolollaan juhlista, arabiaikuiset. Lapset kyllä kävivät hanakasti juhlapöydästä herkkuja hakemassa. Tämä vahvistaa käsitystäni ja aika lyhyttä kokemustani siitä, että kylän kiviasujaimistossa limittyy, vaan ei sekoitu, kaksi maailmaa, länsi ja lähi-itä. Noin niinkuin karkeasti laitettuna. Ymmärtäähän sen, että he eivät juo viiniä tai syö possua, mutta olisi varmasti mahdollista viettää aikaa yhdessä ja tutustua niissäkin rajoissa. He yleensä puuttuvat myös kylän suuremmista ja virallisimmista juhlista. Kaksi eri maailmaa, todentotta. Näkymätön raja.

Saimme joka tapauksessa juhlien ansiosta uusia tuttavia ja nyt jutellaan tai heilutellaan kadun toisesta päästä tervehdykseksi kun kotikadulla nähdään. Oikein kiva lisä täälläoloon ja kylä tuntuu taas aika roimasti kodimmalta.


perjantai 28. kesäkuuta 2013

Yksi unelma täyttyi

Pitkään haaveilin välimerellisten sardiinien syömisestä. Se kuulostaa niin kesäiseltä. Katsokaas tätä kuvaa esim.
http://www.montereybayaquarium.org/cr/cr_seafoodwatch/recipes/sardines_salsa.aspx 

Viime syyslomalla jo sainkin ilokseni annoksen grillattuja sardiineita ravintolalounaalla Café des Chineursissa Antibesissa. Kokemus oli hyvä, joten aloimme suunnitella joskus laittavamme tätä kalaa myös kotosalla. Sardiinihinkuuni nähden, kauan on mennyt, ennenkuin saimme aikaiseksi.

Tänä aamuna kylän torilla jo tutuksi tulleella kalakauppiaalla oli pikkukojussaan pieniä söpöjä sardiineita, joten tein heräteostoksen ja ostin kuusi kalaa lounaaksi. Olivat vähän pienempiä kuin taannoin ravintolassa saamani, joten kysyin varmuuden vuoksi, sopivatko grillattavaksi. Myyjä vakuutti, että sopivat. Ostin sitten. Kaivoin kukkaroani miettien, mahtaako siellä olla enää vihannesostosten jälkeen tarpeeksi kalaherkulle. Olihan siellä, sillä hinnaksi satsille tuli vain 1,50€! Oikein tyytyväisenä saavuin kotiin yllätyksineni.

Sardiinit piti itse avata ja putsata, mutta se oli hyvin helppoa. Ihan kuin mitä tahansa pikkukalaa putsaisi. Vatsa auki veitsellä, tavara ulos ja huuhtelu. Pikavilkaisu provencelaiseen keittokirjaan kertoi, että pää pitää kuulemma jättää paikoilleen ja että kalat asetetaan grilliin matalassa astiassa pienessä jauho- ja suolamäärässä kieriteltynä. Tein lisukkeeksi kastikkeen sovelluksena kirjan ehdottamista sitruunasta, suolasta, pippurista, valkosipulista, oliiviöljystä ja persilijasta. Kaikkea löytyi keittiöstä. Ainekset vain sekaisin ja tarjolle grillattujen kalojen kanssa, lusikoitavaksi päälle.

Tämä ensimmäinen kokeilu onnistui oikein hyvin. Kalat pysyivät ehjinä ja maistuivat mehukkaalle ja raikkaalle.

Kyllä se on hienoa, kun melkein kotiovelle tuodaan tuoretta kalaa kesäkuumallakin! Tästä täytyy iloita ja käyttää palvelua useamminkin. Perjantaihan onkin perinteinen kristillinen paastopäivä eli kalaruokapäivä. Pitää harkita, tekisikö siitä tavan meillekin. Paasto muutenkin on selviteltävien asioiden listallani. Jeesuskin paastosi.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Simppeli provencelaislounas

Pääsiäisenä pistäydyimme ensikertaa kunnolla Aix-en-Provencessa ja löysimme lounaspaikaksemme Café Le Grillonin brasserian aivan keskustassa, kauniilla plataanipuiden reunustamalla Cours Mirabeaulla. http://cafelegrillon.free.fr/anglais/index.htm (Kuvat eivät tee paikalle oikeutta, kun ihmiset ja heistä lähtevä puheensorina sekä keittiön äänet puuttuvat.)

Brasserie oli poikkeuksellisen komea kaksikerroksinen perinteikkään oloinen ruokapaikka. Klassisesti puetut hyvin kiireiset valkopaitaiset tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana täpötäydessä ravintolassa. Väki pöydissä oli mukavan kirjavaa, rupattelu äänekästä ja vaikutti siltä, että paikka oli monen vakioravintola. Siellä tilasimme päivän annokset, jotka sinä päivänä olivat Aioli-lautaset.

Noh, vähän nauratti, kun annos saapui. Se oli todella simppeli: keitettyä perunaa, porkkanaa, vihreitä papuja, keitettyä sipulia, keitettyä kananmunaa, baccala-kalaa ja pari katkarapua ja muutama pala simpukanlihaa. Perunaa oli todella runsaasti eikä ruoka-aineita oltu edes aseteltu saatika leikkailtu mitenkään esillepano mielessä. Mieleen nousi kuvia entisajan "järkevistä" maalaislounaista kovan ulkotyön lomassa. Jotain aika erilaista, kuin millaisessa ravintolamiljöössä istuimme. Silti se jotenkin sopi sinne. Ihmiset tietää, mikä on hyvää ja konstailematonta. Sellainen se ravintolakin oli, koreista seinäkoristeista huolimatta. Perusruokaa.

Tänään katsoin lounasaikaan jääkaappiin ja päätettyäni keittää muutamat jäljelle jääneet uudet perunat ja ihanan terhakan parsakaalin, selailin uudesta Julia Childin keittokirjastamme hollandaise-kastikkeelle ohjetta, kun silmiin osui samaisen keittokirjan oheet aiolille. No, tietysti innostuin kokoamaan aioli-lautasen, olihan alku jo niin lupaava perunoineen ja parsakaaleineen. Jääkaapista löytyi sitten vielä vihreitä papuja ja kananmuniakin. Siinähän oli jo ihan kelpo ainekset kunnon provencelaislounalle!

Aiolin suhteen kuitenkin oikaisin. Meiltä ei löytynyt vanhaa leipää, jota Julia peräänkuuluttaa. Enkä muutenkaan jaksanut ruveta ponnistelemaan. Avasin sinapittoman majoneesipurkin ja yksinkertaisesti sekoitin siihen puristettua valkosipulia. Oikein hyvä tuli. Minulle maistuu valkosipulimajoneesi koska vain. Lisuukkeeksi lautaselle vielä juustoraastetta. Ei varmaan kuulu asiaan, mutta tuntui hyvältä. Ja maistui.

Oltiin niin tyytyväisiä tähän edulliseen, simppeliin, provencelaiseen ruokaamme. Tuli jotenkin kummasti myös kesäinen, ellei peräti juhannusmainen olo tällaisesta lautasesta, joka riemuitsee yksinkertaisista vihannesten mauista. Jälkijättöisesti juhannusfiiliksissä siis söimme "ranskalaisia perunoitamme". Suosittelen kokeilemaan! Ei ikinä arvaisi, miten hyvää tuo voi olla. Sehän meitä siellä ravintolassa naurattikin, että näinkö simppeliä!


La Fête des Voisins



Pienen katumme päässä talon seinässä on niitattuna ilmoitus kadun asukkaiden La Fête des Voisins -juhlasta tänä perjantaina. Ilmoituksessa pyydetään ottamaan omat ruokailuvälineet ja tuoli mukaan sekä tuomaan nyyttäriruokaa, kuten pizzaa tai quiche.

Jännittää. Mitenköhän siellä pärjäämme tällä suuresti puutteellisella kielitaidollamme. Emme tietenkään jännityksestä huolimatta voi jättää juhlaa väliinkään. Tämä on mielenkiintoinen tilaisuus tutustua hieman paremmin naapureihimme ja päästä maistelemaan muitten kokkauksia.

Googlailu kertoi, että tällaiset juhlat ovat keino ehkäistä eristymistä yhteisöjen sisällä ja että näiden takana on jopa puoluetoimintaa. Jotenkin ilmoituksen tyylin pohjalta tuntuu siltä, että meidän juhlamme takana on yksinkertaisesti kadun väki. Kukaan yhtään virallisempi taho ei ole lappusessa ilmoittautunut erityisesti juhlan järjestäjäksi. Oli miten oli, kiva ajatus ja mukavaa, että joku on pistänyt töpinäksi.

Eilen koiranulkoilutuskiepillä saimme esimakua kadun yhteisöllisyydestä, kun ilmeisesti kadullamme asuva n. 6-vuotias pikkupoika yllättäen ojensi kätensä meidän kehitysvammaiselle pojallemme ja sanoi siinä erittäin ystävälliseti "bonjour!"-käsipäivää. Ihana! Herralle kiitos tällaisista pienistä ystävällisyydeneleistä. Poikien ystävyys tuskin kovin pitkälle voi kehittyä kieli- ja kehitysongelmista johtuen, mutta kyllä poikammekin oli niin mielissään tällaisesta huomionosoituksesta. Sydäntä lämmittää.

Mitä ihmettä sitä tekisi katunyyttäreihin...





tiistai 25. kesäkuuta 2013

Koiran ja kameran kanssa kylälenkillä


Usein kävelytämme koiraa kylän sisällä. Kadut ovat mukavan kumpuilevia ja katseltavaakin riittää hauskoissa yksityiskohdissa. Kaduilla pyörii kissoja, koiria, ilmassa leijuu herkullista ruoan tuoksua ja kaduilla leikkii lapsia, on mopoja, autoja, äitejä ovensuissa. Autoja näkyy kylän pikkukujilla hyvin harvoin ja osa kaduista on niin kapeitakin, ettei autolla mahdu lainkaan kulkemaan. Kujilla on siis mukavan rauhallista kulkea vilkkaan pikkukoiran kanssa.


Kirkon tienoolla on ilmavampaa. Saa nousta portaita kylän laelle raikkaisiin tuuliin.


Kaunis ovi kotikadullamme. Liekö tyhjillään asunto tuon ihastuttavan oven takana, sillä kukkaisia ei ole ilmaantunut noihin herkullisen turkooseihin ruukkuihin.


Suihkulähteistä lorisee tässä kylässä juomakelpoista raikasta vettä. Niissä on näppärä myös putsata suttaantuneet kädet, raikastaa itseään tai koiraa hikisellä lenkillä tai vain nauttia putoavan veden solinasta, joka kaikuu kauniisti kivisillä kujilla ja pikkuaukioilla.


Kylän laella sijaitsee pieni Pyhän Bartholomeuksen kappeli, aivan kirkon vieressä. Tässä seison kappelin pihalla. Taustalla sinertävät Esterel-vuoret, jotka peittävät näkymän Välimerelle. On kiivetty kylän laelle. Joskus täällä seisoi linnoitus, jonka tuhoutumisesta ei taida oikein olla kellään tarkkaa tietoa. Kirkko taisi kuitenkin olla osa linnoitusta,  kappeli on ilmestynyt tänne myöhemmin.


Kylän sisäkatua. Usein näillä nurkilla tuoksuu huumaavasti ruoanlaitto, paistettu sipuli etenkin. Taitaa kantautua kylän lukuisista arabikeittiöistä nuo tuoksut.


Tämän talon oveen on niitattu kunnan ilmoitus siitä, että talo on korjattava mitä pikimmin. Ilmoitus on pian vuoden vanha. Tiilet putoilevat kadulle ja luukutkin taitavat olla turvallisuusriski. Omistaja ei taida pitää kiirettä. Ei näytä kuntakaan kiirehtineen asiaa sitten ilmoituksen niittaamisen. Erikoista, että ilmoitus on talon julkisivussa eikä esim. postitettuna omistajan kotiosoitteeseen. Ehkä omistajan osoitetta ei tiedetä. Niin, täällä ei taidakaan olla samanlaista virallista osoitekäsitettä kuin koto-Suomessa.


Koira nauttii vaihtelevista kävelytysmaastoista. On tämä toista kuin talviset asfalttiset pyörätiet!


Päiväretkellä Luberonin alueella


Ansouis, Cucuron ja maaseutuajelu


Suomen naapurimme soittivat ja ehdottivat, että tulisimme heitä tapaamaan Ansouisin kylään parin tunnin ajomatkan päähän. Noh, tietysti lähdimme! Pieni päiväreissu ja ajelu Provencen maaseudulla on aina tervetullutta.

Ystävämme olivat juuri saapuneet Italiasta ja matkalla kotiinpäin. Tahtoivat kovasti nähdä Ansouisin kylän luettuaan sen elämästä kertovan kirjan pari vuotta sitten.


Provencelaisista maalatuista mainoksista ja pikkuliikkeitten julkisivuista saisi suloisen kuvakirjan. Tämä sattui kohdalle Cucuronin kylässä kun ostimme jäätelöä.



Meidänkin perheemme yhtenä huvina on kiertää houkuttelevilta kuulostavia elokuvien ja kirjojen tapahtumapaikkoja matkoillamme. Se luo jotain runkoa reissuun, jos vaikka ei muuta keksi. Sitä paitsi kun lueskelee kirjoja ja katselee matkaan virittäviä leffoja etukäteen, paikka ehkä avautuu vähän paremmin sitten paikanpäällä kuin jos ihan kylmiltään possahtaa uuteen paikkaan.

Jos olet nähnyt (huonon, mutta kauniita maisemia sisältävän) A Good Year -elokuvan, tämä yllä oleva aukio on ehkä tuttu romanttisesta kohtauksesta, jossa pariskunta istuu iltaa mustavalkofilmi vesialtaan toisella puolella muistaakseni. Sitten alkaa sataa jne. Kylä on nimeltään Cucuron. Eilen siellä tuuli aivan hurjasti mistral-tuulen voimalla, niin, että plataanipuut humisivat aukion yllä ja jäätelöpurkit lentelivät pöydistä. Ei ikinä uskoisi, kun kuvaa katsoo!



Ansouisin kylässä. Tämä yltiöpittoreski kylä sitten taas on tapahtumapaikkana vähän hölmölle kirjalle "Lumoava Provence". Kirja tuli luettua ennen ensimmäistä matkaamme Provenceen kahdeksisen vuotta sitten. Hämmästyimme suuresti, kun saavuimme kylään, että kirjoittaja oli tosiaan kertonut hyvin intiimejäkin asioita kyläläisten elämästä ja ihmisistä heidän oikeilla nimillään. Siellä oli tosiaan kaikki kohdallaan, kuten kirjoittaja oli selostanutkin. Myös kirjoittajan oma talo löytyi ja kirjanselästä tuttu nimi seisoi tosiaan ovessa. Nyt kävimme täällä toistamiseen saman kirjan lukeneen naapuriperheen innoittamina.


Ansouisin Bar de Sports, kuten kirjakin kertoo. Tosin lukuisissa pikkukylissä ja kaupungeissa on tämän niminen baari.


Ansouisin kylän kirkko oli tunnelmallinen. Kirkkaasta päivänpaisteesta ja tässäkin kylässä erittäin voimakkaana puhaltavasta ja humisevastaa mistral-tuulesta sisään hämärään ja hiljaiseen kirkkoon astuessa ei ensin silmät näe sitten yhtään mitään ja kirkko tuntuu täysin mustalta. Tovin kun jaksaa odottaa, silmä tottuu ja kirkko alkaa näyttää aarteitaan. Todella suloinen ja liikuttavasti maalattu pieni kirkkosali rauhoittaa mielen.

Pojallamme on tapana valita jokin alttari ja hetken keskittyä rukoukseen sen edessä, kädet ristissä alttarilla. Se on hurjan liikuttavaa. Hän myöskin on aina osannut ihan pienestä pitäen hiljentyä näissä reissuilla käymissämme kirkkosaleissa, vaikka muuten onkin varsinainen menoveikko. Jotain rauhaa ja lepoa moni kirkkosali tuntuu huokuvan minustakin.



keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Neitsytajelu



Jo useamman vuoden mies on patistanut minua tarttumaan rattiin Ranskassa ollessamme. Yleensä olen vakuutellut hänelle, että jos/kun meillä joskus on täällä oma paikka, sitten ajaisin minäkin. Nyt on.

Leikkisä painostus tuotti vihdoin tuloksia, kun tänään köröttelin autolla supermarkettiin kylän ulkopuolelle. Toki mies istui vieressä siltä varalta, että ajautuisin tilanteeseen, josta en itse keksisi ulospääsyä. Niitä on helppo täkäläisessä liikenteessä kuvitella tapahtuvaksi.

Kadut ja tiet kylässä sekä kylän ympärillä ovat kapeita. Toisinaan yksisuuntaisen kapeita, mutta silti kaksisuuntaisia ja niillä ajellaan varsin kovaa vauhtia. Monet kadut ja tiet näyttävät 1,5 kaistaisilta tai nipinnapin kaksikaistaisilta, ilman keskiviivamerkintöjä. Niillä ajellaan huolettomasti vastaantulevaa kaistaa hyödyntäen, etenkin kurveissa. Minulla nousee hiukset pystyyn tuon tuostakin.

Ajoimme kesän alussa tänne suomalaisessa rekisterissä olevan ison ja kömpelön automme. Matka-autona kaaramme on erittäin hyvä, mutta näissä pienissä kylissä ja kapeilla teillä se tuntuu lievästi sanottuna ylimitoitetulta. Noh, sen rattiin kävin kuitenkin tänä aamuna ja posotin perille saakka E. Le Clercin markettiin ihan onnistuneesti siitä huolimatta, että heti oman talomme edustalla sijaitsee varsinainen pullonkaula, jota olen jännittänyt etukäteen kovasti. Nyt se meni kuitenkin hienosti läpi. Ei sattunut kohdalle vaikka isoa rekkaa tai bussia tai ambulanssia samaan aikaan läpi yrittämään.

Pullonkaula on yhden auton mentävä noin runsaan kymmenen metrin pituinen rako korkeiden kylätalojen välissä. Siinä on aina harkittava, kenen vuoro on ajaa läpi solan. Toisinaan tarvitaan liikennepoliisia ohjaamaan pattitilanteissa, jotta liikenne saadaan jälleen luistamaan tai ylipäätään edes liikkumaan. Useasti päivän aikana torvet soi ja neuvotellaan kovaäänisesti siitä, kenen tulisi peruuttaa, siirtyä tai muuten vain kenen syytä moinen nyt tällä kerralla onkaan. Sitten pyöritellään silmiä ja huidotaan käsillä tai nostellaan olkapäitä neuvottomuuden merkiksi. Noihin tilanteisiin toivoisin, etten joutuisi, mutta sellaiset kehittyvät tässä solassa ikävä kyllä ihan hetkessä, joten riski on vain otettava, jos aikoo ajella minnekään kylän parkkipaikkaa edemmäs. Vaihtoehtoinen reitti naapurikylän kautta johtaa samankaltaisen solan kautta, joten pullonkauloja ei ole täältä lähtiessä välttäminen, ellei valitse sitten ihan mahdottoman kapeata jyrkänteen reunaa kulkevaa tietä kylän takana, joka on myös kaksisuuntainen. Siellä pääsee parhaassa tapauksessa peruuttelemaan kapoisaa tietä takaisinpäin, jos sattuu vastaantulija kohdalle hankalassa vaiheessa. Valitsen mieluummin solan ja julkisen töppäilyn kuin tuon peruuttelun.

Jospa tämä autoilu täällä tästä nyt minunkin kohdallani alkaisi. Toisihan se huomattavasti lisää vapautta ja joustavuutta. Vähän kerrallaan harjoittelen. Tiet tunnenkin jo kyllin hyvin, joten sen puoleen on ihanteellista harjoitella liikenteen sekaan hyppäämistä. Nahkaa täytyy vaan kasvattaa, ettei ota henkilökohtaisesti tööttäilyä, käsimerkkejä, valojen vilkutuksia tai merkitseviä katseita, joita aika monet täkäläiset ranskalaisautoilijat mielellään suovat kanssa-autoilijoille, jotka heidän mielestään ajavat liian hitaasti tai töpeksivät. Tööttiä heidän tulee painettua heti, kun matka ei suju ihan omien nopeustoiveiden mukaisesti. Aina varmuuden vuoksi töötätään, jospa tuo toinen autoilija onkin vaikka...nukahtanut?




Joku tulee vastaan solasta.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Vanhan talon iloja


Koimme aikamoisen yllätyksen kattoterassin alapuolisessa makuuhuoneessamme edellisyönä...

Pari neliömetriä makuuhuoneemme kattorappauksesta läjähti maahan yhtäkkiä klo 5 aamulla! Siinä oli aikamoinen herätys. Tunne oli täysin absurdi kun muutaman senttimetrin paksuista sementtirapattua kattoa tulee alas kovalla metelillä suurina laattoina ja pölyä kaikki paikat täysi. Tilanne oli ohi parissa sekunnissa, mutta sotku ulottui kaikkialle huoneessa. Siis aivan kaikkialle.

Kiittelimme, että kukaan ei ollut moisen roinan alla. Ryhdyimme aamuöiseen siivousurakkaan aika hämmästyneinä.

Odottelemme nyt vakuutusyhtiön mielipidettä siitä, korjaavatko he katon. Asia ei ole ollenkaan itsestään selvä, sillä taloomme on rakennettu - todennäköisesti täysin ilman mitään rakennuslupia, kuten kylän tapana on  - aikanaan kattoterassi juuri tämän makuuhuoneen yläpuolelle. Nykyinen terassi on entinen ullakkohuone, joka lienee palvellut joskus palvelijan huoneena. Se on muutettu yksinkertaisesti avomalliksi eli katto on vain poistettu. Siitä tuli oiva terassi pihattomaan taloon. Jossain vaiheessa, varmaan aika myöhään, on lisätty vesieristettä lattiaan ja lattia laatoitettu terassilaatoilla. Kuka ties, mitä tuolla välillä on tapahtunut makuuhuoneen katossa.

Rakenteet ovat kastuneet vuosien varrella varmaan moneen otteeseen, mutta koska täkäläinen ilmasto on niin kuiva ja rakennusmateriaalit hengittäviä, kosteus on aina päässyt varsin hyvin myös poistumaan. Seitsemisen vuotta sitten talossa on tehty suuri kosmeettinen remontti ennen meitä edeltäviä kauppoja ja jonkin verran on näköjään korjailtu paikkoja niiden jälkeenkin. Materiaalit ovat olleet mitä sattuu ja rakennusvirheitäkin on näköjään tehty. Talo on ne antanut aika hyvin anteeksi juuri suotuisan ilmaston vuoksi.

Viime talvi oli täällä poikkeuksellisen märkä ja viileä. Se näkyy ja tuntuu talossakin. Ihan kaikkea ei tällainen pitkämielinen 1800-luvun talovanhuskaan kestä. Sisäseinät kuplivat (muovi-) maalien alla monesta kohtaa ulkoseinien kohdalla, rikkinäinen ränniputki on tuottanut ulkoseinään pitkän vihertävän vesivanan jäljen jne.

Olemme kiitelleet tässä vuoden mittaan sitä, kuinka appi maalasi terassin vuosi sitten kesällä jollain hyväksi kokemallaan silikonisivelyllä, joka pitää vettä erityisen hyvin. Se onkin varmasti ollut hyväksi talolle noin yleisesti ottaen, sillä terassin lattiakallistuksetkaan eivät ihan osu oikeaan. Mutta nyt kun rakenteet ovat päässeet kuivumaan ja välipohjan puurakenteet kutistuvat, rappaus sanoutuu näköjään irti liikkuvimmista osista.

Kyllä se on uusittava, tuo makkarin kattorappaus, vähän suuremmaltakin osin, mutta sitä odotellessa emme pääse purkamaan vanhaa ennenkuin vakuutusyhtiö on käynyt tarkistamassa tilanteen. Sillä välillä jännitämme, milloin loputkin ropisevat alas. Enpä taida viitsiä vielä vaihtaa verhojakaan. Tulee joko remontti tai ensin uusi suunnilleen saman magnituudin rappauspläjäys ja sitten remontti. Kaikki tuo tuottaa suunnattoman määrän rakennuspölyä.

Oih, näitä vanhan talon tuottamia yllätyksiä!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Seurakuntayhteyttä etsimässä

Kylässämme on ihana viileä kivikirkko, jossa vietetään roomalaiskatolisia messuja, adoraatioita yms. Kaikki tapahtuu ranskaksi ja joskus osin latinaksi. Aika tutulta tuntuu messukaava tällaiselle evankelisluterilaisellekin, joten kärryillä pysyy vaikka kielitaito onkin kehnonlainen. Saarna menee suurelta osin vielä ohi, harmi kyllä. Ehtoollisellekaan en minä osallistu enkä saisikaan, kun en ole roomalaiskatolinen virallisesti. Mies käy ehtoollisellakin ja ymmärtää minua paremmin saarnan sisällönkin. Hän minua sitten opastaa ja valottaa. Ihan sopivaa, mutta lapset kyllästyvät.

Jo viime kesänä googletimme kaikkia mahdollisia englanninkielisiä kirkkoja niin Alpes Maritimesin kuin Varinkin alueella. Yksi kiinnosti ylitse muiden, Cornerstone Christian Fellowship Antibesissa. Kaksikielinen seurakunta, jossa väki kansainvälistä, musiikki "nuorekasta" ja Raamattu otetaan Jumalan sanana. Ei se musiikki niinkään vetänyt, vaan se, että Jumalan sana on Jumalan sanaa. Viime kesä kuitenkin meni ja vilahti niin, ettemme hyvistä aikeistamme huolimatta päässeet maistelemaan tuon paikan opetusta. Olimme niin onnessamme kun saimme kuunnella Suomesta kotiseurakunnan messuja livenä netin kautta ja kipaista tuon kaksi minuuttia kylän omaan kirkkoon, ettei sitten viitsinyt muualle vaivautua.

Viime sunnuntaina kuitenkin ryhdistäydyimme todettuani, että seurakuntaa kaipaan. Veljeyttä ja sisaruutta. Mies pisti töpinäksi ja rohkaisi kaikkia valmistautumaan ajoissa - tai no, myöhässähän me lähdimme, mutta olimme perillä kuitenkin niin, että kerkisimme tapahtumaan mukaan. Matka Antibesiin kestää noin puoli tuntia täältä meiltä.

Jo ulos kuului avoimista ikkunoista iloinen kaunis ylistysmusiikki. Lupavaa, totesimme kaikki. Ovella oli vastassa iloiset emännät ja isännät tarjoten sen viikon infolehtistä. Saliin käveltiin tuosta vain ja etsittiin sopivat paikat. Menossa oli tuttua englanninkielistä musiikkia oman bändin säestämänä. Hyvin soittivat ja lauluun oli mukava yhtyä, kun biisi oli tuttu entuudestaan. Soittelen näitä autossa silloin tällöin joltain "The Best Worship Music Ever" -albumilta. Liikuituin ihan kyyneliin.

Loppukokouskin meni oikein mukavissa merkeissä ja vieraileva puhujakin oli selvästi tosissaan. Hiukan olin havaitsevinvani menestysteologisia painotuksia jossain kohtaa puhetta, mutta muuten ei tarvinnut jännittää puhujan puolesta. Ikävintä on, jos tuntuu, että pitää olla varuillaan sen suhteen millaista opetusta puhuja päästää suustaan.

Meidät toivotettiin tervetulleiksi oikein ystävällisesti jo puhujankin toimesta ja kahvilla saimme mukavasti juttuseuraa. Tämä oli oikein lupaavaa. Kiitollinen olo ja tieto tästä kristittyjen yhteydestä täälläkin kantaa meitä täkäläisessä arjessamme. Toivomme pian pääsevämme uudestaan Cornerstonen lämpimään ilmapiiriin.




torstai 13. kesäkuuta 2013

Rapistuneiden ikkunaluukkujen takaa

Ikkunaluukkujamme ei saa enää kunnolla suljettua. Niin rapistuneet ne ovat. Roikkuvat keskeltä hieman turhan alhaalla eivätkä siten enää jaksa ryhdistäytyä mahtuakseen ikkunalaudan ylle luukkuja suljettaessa. Niinpä ne jäävätkin useimmiten hieman raolleen, vaikka yrittäisi kokonaan sulkea. Eipä niitä juuri sulkea tarvitsekaan, vain pidemmän poissaolon ajaksi tai pahimmissa mistral-tuulissa, etteivät pauku ja lopullisesti hajoa.

Viime vuonna, ensimmäisenämme tämän talon omistajina, löysimme kevään tullessa keittiön ikkunalaudalta heikosti suljettujen ikkunaluukkujen suojasta luvattoman vuokralaisen. Puluäiti oli kerännyt ikkunallemme hataran pesän ja muninut sinne kaksi pientä munaa. Sinänsä ihan söpöä. Muutaman päivän katselimme ja ihmettelimme asiaa, mutta sitten alkoi kaikki se pesää ympäröivä kakka, kärpäset ja höyhenet olla haitaksi, kunnemme niiltä iljenneet avata ikkunaa. Keittiön kärytkin jäivät räppänän puutteessa pyörimään huonetilaan.

Näissä taloissa avoimet ikkunat kuuluvat asiaan. Muuta ilmanvaihtoa ei ole. Keräsimme sitten kylmänviileästi munat pois ja siivosimme pesän. Niin. Aika ikävää pulun kannalta. Puluja ja etenkin niiden kakkaa on täällä kuitenkin ongelmaksi asti. Ehkä toisaalta siis helpotimme kylän puluongelmaa hitusen. Näin itseämme lohdutimme. Pulua emme kuitenkaan osanneet lohduttaa.

Viimekeväisestä ikävästä puhdistusoperaatiosta viisastuneena pitkän aikaa muistimme olla tarkkoja täältä pois lähtiessämme, että ikkunaluukut tulevat mahdollisimman tiukkaan suljettua, niin, että tuo mainittu rapistumisesta johtuva pakkorako jäisi mahdollisimman pieneksi. Muistimme hyvin - paitsi viimeksi laiskotti kun olisi pitänyt vetää luukkuja äärimmilleen. Ja niinpä meillä nyt sitten olikin jälleen puluäiti täällä odottelemassa yhden makuuhuoneen ikkunalaudalla kaksine poikasineen. Nyt ei tullut kuuloonkaan siivota pesää, kun siellä hengitteli jo nuo kaksi poikasta. Liikuttavuudestaan huolimatta ovat muuten yllättävän rumia, nuo pulun kullanmurut! Emme olleet koskaan ennen nähneet moisia ja hieman hätkähdytti. Yleensä kun poikaset ovat lajista riippumatta aika suloisia. Noh, siinä ne kasvoivat ja kasvoivatkin valtavaa vauhtia. Ihmislapsen kehitys tuntuu joskus vauhdikkaalta, mutta tämä se vasta jotain olikin! Sulat kasvoivat melkein silmissä.

Sellaisen myönnytyksen tein jo alussa, että avasin luukut, jotta huoneeseen saatiin valoa. Siksi varmaan jossain vaiheessa toinen poikasista pääsikin putoamaan alas kadulle, kolmannesta kerroksesta. Myöhemmin pesin kaikki muut ikkunat, paitsi tuota, jonka edustalla pulut kellivät. Ikkuna pysyi suljettuna, kärpäset pörräsivät ja niin edespäin. Pesää ympäröivä kakkakasa sekä poikaset kasvoivat, kunnes nyt eilen se toinenkin poikanen löytyi yhtäkkiä kuolleena. Se makasi pesässä. Mahtoiko pelästyä meitä, kun se oli juuri oppinut tekohyökkäilemään meitä kohti, kun katsoimme sitä ikkunan läpi. Mitä jos se kulutti voimansa loppuun meitä pelotellessaan. Tai jos avointen luukkujen vuoksi paahtava aurinko oli sille liikaa. Aika ikäviä ajatuksia pyöri päässä omasta syyllisyydestä tähän.

Noh. Pesä on nyt siivottu pois, ikkunalauta desinfioitu mahdollisimman hyvin, ikkuna avattu ja huonekin pääsee tuulettumaan. Jälleen päätän, etten todellakaan jätä yhtään ylimääräistä rakoa ikkunaluukkuihin jatkossa. On se niin kurjaa häiritä toisen pesintää ja toisaalta tuntuu, etteivät ihmisasumus ja linnunpesä oikein sovi yhteen. Meillä on niin erilainen käsitys hygieniastakin.








maanantai 10. kesäkuuta 2013

Sohvabisneksiä

Torstaina kävimme Toulonissa sänkyostoksilla. Hankimme lapsille sirommat ja talon henkeen paremmin sopivat pedit entisten massiivisten ja tilaavievien Ikean sohvasänkyjen tilalle.

Onnistuneen sänkyostosreissun seurauksena piti nopeasti päästä eroon pienissä huoneissa seisovista entisistä mööpeleistä.

Ensitöiksemme tarrasimme ilmoituksen lahjoitettavista vanhoista sohvasängyistä talomme sisäänkäynnin kupeeseen, matkien uuden Madamen eli Madame M.:n tapaa myydä vanhoja huonekalujaan. Ensimmäinen ilmoitus hävisi hyvin pian talomme seinästä. Naureskelimme tätä ja aavistelimme kyllä, miksi näin kävi. Teimme uuden. Tällä metodilla sohvat hävisivätkin talostamme jo samaan iltaan mennessä. Tosi tehokasta! Samalla taas pääsimme tutustumaan muutamaan uuteen kyläläiseen.

Sohvat vei pois arabitaustainen naapurimme, Monsieur C. samalta pikkukujalta. Mies hikoili Monsieur C.:n kanssa sohvat hänen ahtaaseen eteiseensä. C. kiitteli kovasti ja oli silminnähden iloinen.

Seuraavana päivänä mies tuli hymysuissa ja vähän huvittuneenakin koiralenkiltä kotiin: Sohvamme ovat nyt myynnissä saman kadun uuden kukkakaupan ikkunassa meidän laatimallamme printatulla ilmoituksella muutamin käsintehdyin lisäyksin yli kahdensadan euron hintaan!

Näin tarjosimme näköjään tietämättämme tienestintarpeessa olevalle naapurillemme, Monsieur C.:lle lisäansiomahdollisuuden. Hän oli selvästi mielissään ja niin mekin. Sohvat olivat meille lähinnä ongelmajätettä eikä meillä olisi ollut kärsivällisyttä odotella niiden kaupaksimenoa. Tällä naapurilla on näköjään puolestaan aikaa - ja yhteyksiä. Häntä ei myöskään tunnu häiritsevän se, että sohvat seisovat nyt hänen eteisessään odottamassa uutta omistajaansa.

Työttömyys on aika lukemissa Ranskassa tällä hetkellä. Emme tiedä tämän kylän tarkkoja lukemia, mutta arvata saattaa että etenkin täkäläisen arabiväestön parissa työtä kaivataan. Tämä "sohvavälittäjämmekin" tarjoaa vähän väliä jotain ostettavaksi sekä kysyy, tarvitsisimmeko remonttiapua, kun kadulla törmäämme. Hänellä on remonttifirman käyntikortit joista yhden meillekin ojensi, mutta silminnähtävästi firmalla ei ole töitä.

Toivotamme onnea sohvabisneksiin ja olemme iloisia siitä, että pääsimme näin ehkä helpottamaan hänen perheensä ahdinkoa.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Perjantaiaamun kyläkierros

Alamme päästä kylän rytmiin. On perjantai ja se merkitsee toriaamua! Kipinkapin ulos siis. Torikori käsivarrelle, koiranhihna toiseen.

Ensin pissatamme Noahin ja sitten suuntaamme kori keikkuen aukiota kohti. Hauskaa! Matkanvarrella kunnan miehet ovat aloittaneet kesäistutusten asettelun kadunvarsien kivisiin istutuslaatikoihin. Pyytelevät anteeksi aiheuttamaansa häiriötä. Eihän se kuitenkaan ole häiriö, vaan pelkästään ilahduttavaa! Tunnen samalla omalla pienellä tavallani olevani osa kylää, kun juuri pari päivää sitten itsekin istutin saman kadun varrelle omiin laatikoihimme myöskin kesäkukkasia: pelargoniaa, laventelia, lobeliaa ja yhden pienen palmunkin. Ohikulkijat kommentoivat tyytyväisinä kunnan miesten puuhia, kuten taannoin minunkin kylänkaunistusyritystäni. Se lämmittää mieltä, että ihmiset osoittavat välittävänsä. Ja tokihan he välittävät, ovathan nämä kylän kujat ja kadut kuin meidän kaikkien yhteistä olohuonetta.

Kiepsautamme muutaman syrjäisemmän kadun kautta, kunnes lopulta käännymme varjoisalta ja rauhalliselta kadulta aukion kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Aukion ympärillä vilisee väkeä, koululaiset saatetaan koulubussille reput selässä, kahvila-baari on avoinna aamukahvittelijoille, tuoleja siirrellään äänekkäästi, tuttavat vaihtavat kuulumisia kadunvarsilla aamuauringossa iloisesti rupatellen ja kohteliaisuuksia vaihdellen. Väki hymyilee. Vihannesmyyjä asettelee tuotteitaan näytille keskustellen vilkkaasti tavarantoimittajan kanssa. Kalakauppias näyttää jo päässeen vauhtiin myynnissä.

Vihannesmyyjä myy lähinnä Provencelaisia, lähellä kasvatettuja vihanneksia, yrttejä, marjoja ja hedelmiä. Tällä kertaa valitsen kesän alun kunniaksi pienen tuokkosen kauniinnäköistä provencelaista mansikkaa, suuren ja kauniin täyteläisenpunaisen paprikan, pari-kolme pientä sööttiä kesäkurpitsaa ja vihreän salaattikerän. Sitten suunnistamme uteliaina kalakojulle. Huonolla ranskallani yritän vastata ystävällisen myyjän kyselyyn, että tulinko vain katselemaan. Sitä turistilta varmaan odotetaankin, uteliaana pällistelyä. Koitan kuitenkin saada sanotuksi, että ehkä ostakin jotain. Hän taisi ymmärtää ja alkaa kysellä, mitä tarkalleenottaen tahtoisin. Hmmm. Saan selitettyä, että jotain helposti laitettavaa, pannulla paistettavaa, filettä ehkä... Myyjä nostaa laatikosta jotain S:llä alkavaa, osoittelee montaa muutakin. Päätän ottaa sitä ensimmäistä. Saan juuri ja juuri sanottua ja myyjä kehuu kielitaitoani, heh! Se on oikeasti tosi huono, mutta kai hän on tyytyväinen, että turisti edes yrittää. Moni ulkolainen taitaa posottaa vain suoraan englanniksi. Lopuksi hän toivottaa hyvää lomaa ja päivänjatkoa ja me suuntaamme leipomon makeata tuoksua kohti.

Päätämme mennä aukion laidalla sijaitsevaan puotiin, joka on aivan torin vieressä. Helpompaa kuin sukkuloida koiran ja lapsen kanssa vilkkaan aamuliikenteen läpi risteyksen toiselle puolelle lempileipomoomme. Leipomossa poika saa valita, mitä tahtoo aamupalaksi. Valinta osuu isoon tuoreeseen kierteiseen chichi-munkkiin. Otamme vielä muille perheenjäsenille heidän suosikkejaan ja sitten onkin tori- ja aamuostokset tehty ja voimme siirtyä kotipuoleen aamiaisenlaittoon.

Tuli hyvä mieli, että sain mentyä torille ja asioille. Toripäivä on kylässämme aina tiistai- sekä perjantaiaamuisin, kesät talvet. Tiistaitori on kattavampi tarjonnaltaan. Minusta on erinomaista, että näillä kahdella toripäivällä kylässä pärjää sellainenkin, joka ei omista autoa tai muuten tahdo lähteä muualle ostoksille. Pieni täyteenahdettu valintamyymälä tarjoaa sitten lähestulkoon kaikkea, mitä torilta ei saa. Valikoima on todellakin äimistyttävä. Niin, ja tiistaitorilta saa toisinaan myös huonekaluja, patjoja, vaatteita yms. Tosi näppärää.

Kyllä nämä täällä ovat oppineet, miten elämä järjestetään, että näissä sokkeloisissa ja joskus hieman hankalasti saavutettavissakin kylissä saa asuttua mukavasti. Monesti olen huomannut, että juuri näistä näennäisistä hankaluuksista aukeneekin entistä suurempia etuja täkäläisten oivallisten ratkaisujen tuomien bonusominaisuuksien muodossa. Kuten nyt tässä tapauksessa se, että bisnekset hoidetaan torilla naamatusten keskustellen ja kuulumisia vaihtaen sen sijaan, että esimerkiksi suht anonyymisti käytäisiin megamarketeissa asioilla. Kannatan täydestä sydämestäni! Vielä on oma ranskankielentaitoni aika heikko, jotta saisin tästä toimintatavasta täyden ilon, mutta sinne päin on matka kummiskin - ja onhan itse matkantekokin mielekästä.






torstai 6. kesäkuuta 2013

Herkkutuliaisia naapurimaasta

Saavuimme Ranskaan Italian kautta. Suloinen ja rakas Italia. Olen aina pitänyt Italiasta. On silti hätkähdyttävää saapua Ligurian suttuisten pikkukaupunkien, aika ränsistyneiden kasvihuonealueiden ja nokisten tunneleiden läpi Ranskan Mentoniin. Menton on pastellisävyinen, kaunis ja vauraanoloinen rantakaupunki, jonka siisteys hyppää silmille naapurimaan näkymien jälkeen. Miten nuo kaksi Rivieraa voivatkaan erota toisistaan näin dramaattisesti? Miksi Italia ei ole onnistunut markkinoimaan kaunista rannikkoaan?

Italia on lähellä ja käymme siellä silloin tällöin muutenkin päiväretkellä herkkuostoksilla tai syömässä ihania merenelävistä valmistettuja pizzoja tai pastoja sekä jäätelöä San Remossa. San Remo on meistä kuin jotkut Englannin entiset rantakaupungit, joiden huippuaika on ollut jo vuosikymmeniä ohitse. Tunnelma on vähän surullinen ja köyhä, unohdettu ehkä. Ihmiset ovat kuitenkin yleensä niin lämminhenkisiä ja ystävällisiä, että oikein ihmetyttää.

Normaalisti italianreissuillamme käymme ihan perus-Standassa, mutta nyt kotimatkalla emme löytäneet tuttua Standaamme San Remosta enää. Perdu! Siispä jatkoimme matkaa Latten kaupunkiin kohti rajaa. Sieltä löytyi tien varrelta avoin valintamyymälä. Sinne sitten.

Nytkin Italia tarjosi meille ihania herkkujaan siitä huolimatta, että käväisimme väsyneinä ennen kotiin saapumistamme pikapikaa vain extra-halvassa supermarketissa (tunnelmaltaan kuin Tampereen Vikkula, muuten) sekä huoltsikan ruokaosastolla. Itsellä oli siellä "Vikkulassa" vähän puusta pudonnut olo tavallisia arkisia ostoksiaan tehneiden italailaismammojen joukossa. Viiniosastoa mainostettiin kaupan ulkopuolella suurin kyltein. Se taitaakin olla kaupan valttikortti ja kenties jonkinlainen turistipyydys. Siihen emme nyt kerinneet tutustua. Vihannekset olivat kuitenkin poikkeuksellisen näivettyneitä ja oikeastaan kakkoslaatuisen näköisiä, jollaiseen emme ole tottuneet Italiassa. Jäi vähän ihmetyttämään...Onkohan tämä merkki lehdissä kirjoitelluista Italian talousvaikeuksista, että kunnon vihanneksiin ei ole normaaliväellä enää varaa? Ihanko totta? Näinkö pahaksi on tilanne päässyt? Hyvää ja terveellistä oli tuo nähdä kuitenkin - tietysti.

Saimme näistä kahdesta tienvarsikaupasta pyydystettyä parin ensimmäisen aterian ainekset: pieni prosciutto-kinkku narussa, perustuoremakkaroita pari pakettia, erinomaisia salamimakkaroita, tuoretta rucolaa, buffalo-mozzarellaa, canneloni-tuorepastaa ricottatäytteellä sekä pieniä tuoreita täytepastoja kinkkutäytteellä, pancetta-kinkkupalasia, kermaa, maitoa sekä parmesankimpale. Olimme väsymyksestä huolimatta ihan fiiliksissä. Seuraavana aamuna sitten oman kylän torilta tutulta vihannes- ja hedelmäkauppiaalta tuoreita paikallisia tomaatteja ja provencelaista melonia. Kyllä kelpasi. Oltiin niin kiitollisia.

Ateriat on helppo täällä koota maistuviksi, vaikka vähistäkin aineksista. Tuo yllä oleva oli varsin ylenpalttinen listaus normiaterioihimme nähden. Innostuttiin ehkä vähän liikaa pitkästä aikaa siitä ajatuksesta, että tuodaan Italiasta herkkuja kotiin, että tuli hankittua kaikkea helppoa, mitä kovassa vaudissa kerittiin sen kummemmin asiaa miettimättä. Mutta kaikki tulee syötyä ja niistä riittää pitkälle iloa. Me kaikki nautimme italialaisruoasta.




keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Koirasukkulointia


Ensimmäinen päivä alkoi huvittavasti. Olin reippaana pystyssä jo kuuden aikoihin. Heti päästyäni käytäväään, nilkoissa pyöri Noah-koira, joka heilutti häntäänsä toiveikkaana pissalenkin toivossa. Noh, pitihän sitä sitten heti lähteä sen kanssa ulos. Ensin syötin sen, että kakkaisi samalla lenkillä. Kiva meille molemmille olisi päästä ulos ja kunnon kävelylle useamman matkapäivän jälkeen.

Aurinko paistoi, ilma tuoksui raikkalta ja kylä heräili hissuksiin. Tuntui hienolta alkaa päivä reippaalla lenkillä kaunissa välimerellisessä maalaismaisemassa. Heti kylän viimeisten talojen jälkeen alkavat näes oliivilehdot, vehreät puutarhat ja varjoisat puukujat. Oli juhlaa nauttia rauhasta. En ikinä kyllästy oliivipuihin ja palmuihin! Myös tämä kontrasti kivisen kylän ja tiukan sosiaalisuuden sekä tuon maaseutumaisuuden ja väljyyden välillä on kiehtova.

Ei se koira oikein suostunut kakkimaan, joten päätin kiepauttaa lenkin vielä alemmas kylää ympäröivää rinnettä. Tulisipahan lisäurheilua sitten, kun kiipeisimme takaisin ylös. Muistin kyllä, että jossain aika alarinteessä liikkuu vapaana vahtikoiramainen piski, mutten kovasti sitä etukäteen surrut tässä ensimmäisen aamun huumassani - vaikka pelkään koiria!

Ei se kakka vain tule. Olemme jo lähes rinnekieppini alapisteessä, varjoisalla kujalla, kun näköpiiriini osuu samalla tiellä, parinkymmenen metrin päässä vapaana kulkeva iso koira, joka lömpsyttelee meistä pois päin. Teen silti samassa heti täyskäännöksen ja alamme reippahasti astella takaisin rinnettä ylös siinä toivossa, ettei tuo suuri koira huomaisikaan meitä tai kokisi meidän selkämme niin tylsiksi, ettei lähtisi seuraamaan. Se oli turha toivo. Pian tuo ruskea lihamötikkä jo saapuikin haistelemaan meidän pientä pörröistä leikattua pehmolelukoiraamme, joka vaikutti niin laihalta ja avuttoman pieneltä tuon timmissä kunnossa olevan vahtikoiran rinnalla. Vahtikoiran kuonokin oli lähestulkoon meidän lemmikin kokoinen!

Hetken annan heidän tutustua toisiinsa, mutta kun meidän pörrölelu alkaa vaikuttaa vähän hätääntyneeltä ja pyrkii pakoon uteliasta uutta ystäväänsä, minäkin hätäännyn entisestään. Alamme matkan takaisin ylös, mutta emme pääse juurikaan eteenpäin ison koiran tutustumisenhaluisen nuuhkimisen vuoksi. Otan meidän Noahin syliin ja sanon isolle - kamalan pelottavalle - koiralle jotain "no!" ja niin me jatkamme matkaamme minä kantaen Noahia ja toruen isoa koiraa niin ranskaksi kuin suomeksikin siinä sivussa. Koira senkun vaan tunkee aivan eteeni ja syliin saakka nuuhkimaan, nostan Noahia korkeammalle sylissäni ja päättäväisesti astelen tiukkaa mäkeä ylöspäin. Välillä koira käväisee puskassa jotain haistelemassa, mutta aina palaa takaisin Noahin "kimppuun". Ja minä kävelen ja rukoilen, että kaikki menisi hyvin.

Alan läkähtyä, kurkkua kuivaa, mutten voi pysähtyä. Jatkan vain. Pusken eteenpäin. Harmittaa, että jätin vähässä latauksessa olleen puhelimeni kotiin! Huhhuh. Reisilihakset maitohapoilla. Välillä auto tulee tietä, siirryn syrjään ja koira on vierelläni, kuin minun koirani! Ohikulkijat hymyilevät ystävällisesti tällaiselle koirarakkaalle aamuvirkulle. Ajattelen, että varmaan se on oikeasti ihan kiltti koira, mutta en uskalla luottaa. Noahin hyvinvointi on nyt ykkönen. Vihdoin saan vääntäydyttyä kylään jossa olo on vähän parempi, ihmisasutuksen keskellä. En silti laske Noahia alas, sillä tuo koira senkun vaan tiiviisti kulkee meidän kanssamme. Kaiken lisäksi ihan minussa liki. Toisinaan puolivahingossa tönäisen sitä reidelläni, kun yritän päästä eteenpäin siitä huolimatta, että koira asettuu poikkiteloin eteeni nuuhkimaan Noahia. Ei se silti murise minulle.

Tullaan kotiovelle saakka, koira seuraa. Se olisi tullut sisälle asti, mutta pääsin livahtamaan ovesta niin, että se jäi ulkopuolelle! Huhhuh. Pikavilkaisu ylhäältä keittiön ikkunasta heti perään todistaa, että koira menetti hetimiten mielenkiintonsa meihin ja luikki livohkaan.

Minä tosiaan pelkään koiria. Hassu koiranomistaja. Kerran paljon tuota eilistä koiraa pienempi, yllättäen juuri tuollaisen nuuskintaepisodin aikana, kävi Noahin kuonoon kiinni ja piti tiukassa otteessa ja ryhtyi ravistelemaan pikkuista koiraamme niin, että Noah lenteli ilmassa holtittomasti. Noahille ei käynyt onneksi mitenkään, vaikka näytti siltä, että nyt on viimeiset hetket käsillä! Herralle kiitos. Tuon kokemuksen jälkeen luotan koiriin entistä vähemmän. Surullista, mutta totta. Kuitenkin pitäisi muistaa, että Herran hallussa nuokin asiat ovat - tietenkin. Sitä itselleni toistelin tuolla eilisaamuisella "kakatus"kävelylläkin. Sillä, jolla ei kakkaa sitten Noah päässyt tekemäänkään, kun emäntä panikoi! Onneksi mies vei koiran ulos heti uudestaan kun heräsi.

Noh, sain ekstraronskisti hikiliikuntaa ja raitista ilmaa. Loppupäivä sujui yhtä lailla fyysisessä työssä taloa laitellessa; terassia pestessä, huonekaluja siirrellessä, tavaroita purkaen ja etsien. Illalla kaaduin sänkyyn ja nukahdin ennätysnopeaan ja nukuin kuin tukki kuuteen aamulla. Se on täällä ennemmin sääntö kuin poikkeus. Ihanaa olla terveesti väsynyt!

Tänä aamuna lenkki ei "osunut" vahtikoiran reviirille mutta alkoi tosin sillä, kun kylän toiseen kuppilaan kuuluva iso ns. baarikoira haukkui kovaäänisesti ovemme edessä. Jolkotti onneksi pois ja uskaltauduin kadulle Noahin kanssa. Lenkki meni hyvin ja aamu jälleen kaunis!

Jäin miettimään taas kerran tätä ranskalaista tapaa pitää koiria vapaana. Mitenköhän on, kaikki nämä vapaana liikkuvat koirat, ovatko ne tosiaan niin hyvin koulutettuja, että omistajat voivat luottaa niiden toimintaan ilman valvontaa...Jotenkin epäilen. Toivon silti, että olen väärässä.