Syyskesän tuulet puhaltelevat, vaikka aurinko vielä jaksaa lämmittää täällä pohjoisessakin. Ensimmäinen kouluviikko on lopuillaan ja syyslomalentoja pohditaan.
Vähän väliä näppiskäsi hakeutuu ranskanmuistojen pariin valokuva-albumin kätkemiin hetkiin.
Lämmin kesätuuli leuhuttelee makuuhuoneen verhoja...voih, kaipausta! Kylässämme on yhä 30 astetta lämmintä päivittäin. 30 on minusta juuri sopiva kesälämpötila, jossa luutkin lämpiävät.
Minioliivipuumme taitaa siellä terassilla parhaillaan vedellä viimeisiään kuivuuden vuoksi. Se oli yksi niistä kasveista, joita emme ruukun pienuuden vuoksi kantaneet kadulle naapuriemme hellään hoivaan. Kadulla on hyvä olla jotain tuhdimpaa. Terassimme on pieni, joten puidemmekin on oltava aika pieniä.
Viime satokaudella tämä pieni puumme kantoi satoa peräti yhden oliivin verran. Mahtaako toista satokautta tullakaan.
Hankin tämän sinivalkoisen verhon aikanaan Turun Katulähetyksen kirpputorilta (on muuten huomattavan lämminhenkinen ja edullinen ostopaikka!) ompeluksia varten, mutta veinkin sen hetken mielijohteesta Ranskaan ja se löysi paikkansa yllättäen keittiön hyllynreunasta.
Verhon taakse kätkeytyy kaikkea rumaa muovikrääsää, vesipulloja ja säilytysastioita yms. Kankaan kuosi sopi minusta hämmästyttävästi yhteen ranskalaiselta kirpparilta hankkimamme - ja tuossa hyllylläkin osittain näkyvän - vanhan sinivalkoisen astiastomme kanssa. Astiastoon kuului vaikka mitä, lähtien soppakulhosta kansineen ja hinta vain upeat 25e!
Ranskalaisilta kirpputoreilta voi muuten tehdä ihan oikeita löytöjä eikä niitä tehdessä tarvitse hintaa tosiaankaan surra. Yleensä myyjät ovat kaiken lisäksi halukkaita tinkimäänkin. Tarjontaa vanhasta tavarasta taitaa olla Ranskassa niin hurjasti, että se mikä meikäläisittäin olisi arvokasta, myydään siellä meidän mielestämme lähes polkuhintaan. Etenkin vilkkaimpien turistikeskusten vaikutuspiirin ulkopuolella, edullisempien hintojen alueilla, kirpputorit tarjoavat suomalaiseen kirpparimeininkiin tottuneelle ihania elämyksiä. Valikoimat ovat mielenkiintoisia ja runsaat.
Kuten kuvasta näkyy, lattiana on meillä talossa lähes kaikkialla perinteinen provencelainen (tai marseillelainenko se on) punainen laatta, jota seuduillamme kovasti arvostetaan. Hurjan monessa oman kylän vanhassa talossa olen tämän saman lattian nähnyt vilahtavan ulko-oven auetessa. Uskoakseni laatta on aika vanha meidänkin talossamme, joka lienee 1700-luvun loppupuolella tai 1800-luvulla rakennettu. Emme ole oikein onnistuneet löytämään mitään dokumenttia talomme iästä.
Syvän punaruskea väri asettaa omat haasteensa sisustukselle ja laattojen saumat siivoukselle - tai siivoojan mielenrauhalle. Ei niitä puhtaaksi saa, joten on vähän relattava. Niillähän on kävelty ulkokengillä jo ties kuinka kauan. Vuosisata ainakin? Ehkä. Talommehan on todennäköisesti 1800-luvulta eli kylän nuorempiin taloihin lukeutuva rakennus.
Talomme laattalattian lukuisat halkeamat kertovat alueella toisinaan tapahtuvista maanjäristyksistä. Vaikka kylämme ei varsinaiselle maanjäristysvaara-alueelle kuulukaan, toisinaan sinnekin saakka kantautuu kauempaa lainehia joistain järistyksistä ja ne ovat selvästi jättäneet vuosisatojen aikana jälkensä. Kerran olimme itsekin paikalla, kun talo huojahti. Siitä jäi uusi halkeama niin meidän olohuoneemme laattalattiaan kuin naapuritalon ulkorappaukseenkin.
Tämä liikuttava ovi sydämineen seisoo meidän korttelimme toisella puolella. Kuinka vanha mahtaa olla tuo ovenpielus...vanhimmat näkemäni vuosiluvut kylämme ovenpielissä ovat olleet 1600-luvulta. Tosin kylä on ollut jo ainakin 1100-luvulla aika hyvin rakennettu, sillä silloin kylässä tapahtui kuulemma tulipalo, kertoi eräs uusi tuttavamme taannoisissa kotikadun juhlissa.
Tässä poseeraavat naapurin edesmenneeltä madamelta jääneet ruskeat provencelaistuolit. Tosin mukana istuinryhmän täydennyksenä on muutama talon mukana saamamme harmaa samanmallinen tuoli. Kuvanottohetkellä alkamassa on juhannusjuhlat veljeni perheen kanssa. Kylän aukiolta kantautui tässä vaiheessa jo musiikkia.
Auringonkukka vastaanottamassa juhannusvieraitamme. Vaasissa sama leijonanpää, kuin kevättalvella oveemme hankkimassamme kolkuttimessa. Joku entisistä asukkaista oli vienyt alkuperäisen kolkuttimen mukanaan jo vuosia sitten. Eteiseen tämän vaasin tarkoitin, mutta yläkerran aulaan se päätyi ensialkuun.
Siellä se uusvanha kolkutin istuu. Hankittiin se Aupsin kylästä kivasta pienestä sisustusliikkeestä, joka myi uutta ja vanhaa sekaisin. Tämä kuului siihen uuteen tavaraan eikä ollut hinnalla pilattu, vaikka on täyttä metallia, raskas kuin mikä. Koputin oli sopivasti patinoitunut jo hankittaessa, joten eipä paljoa silmään pistä tuosta vanhasta ovestamme.
Pienin askelin edetään sisutuksessa ja remontissa. Siinä on se kiitollinen puoli, että matkanvarrella keritään ihastelemaan jokaista pientä parannusta, kun ei tehdä liikaa kerralla.