Sisustusprojekti nostaa päätään

Taloamme ei ole juurikaan Sisustettu. Remontointikin on toistaiseksi ollut keskittynyt lähinnä hätäapuun.

Perimme talokauppojen mukana oikeastaan aivan toimivat kalusteet, joten elämä sujuu mökillä näillä eväillä varsin hyvin. Kokoonpano on tosin aika sekalainen ja värit sinne päin eli aikalailla tyypillinen tilkkutäkkinen "mökkifiilis".

Nyt kun tulee ajankohtaiseksi piakkoin maalata sisätilat uudestaan kosteusvaurioiden jäljiltä, on aika päättää seinien väreistä, tapeteista, paneleista yms. mahdollisista. Huhhuh. Olen erittäin huono tekemään lopullisia päätöksiä oman kotini suhteen. Pidän niin monenlaisesta. Siksi nämä asiat tulevat harvoin minulla kunnolla loppuunsaatettua. Jään helposti välitilaan haahuilemaan.

Tähän mennessä vain sänkyjä olemme vaihtaneet, muutamaa seinää vähän maalanneet, hankkineet halvan vaatekaapin toiselle tytölle ja tosiaan onnistuimme saamaan keittiöömme edesmenneen naapurin-madamen ihanan provencelais-keittiönpöydän tuoleineen.

Se oli oikea täyskyppi, se pöytä-setti! Monella tasolla onnistunut toimenpide. Saimme muiston naapuristamme, autoimme uutta naapuria pääsemään eroon raskaasta kalusteesta - jollaisia muilla vanhoilla madameilla lienee kaikilla jo keittiöissään eikä nuoret sitten taas taida olla niiden perään - ja saimme juuri sellaisen provencelais-tunnelmaisen setin, jota keittiömme kaipasikin ja aiiiivan oikean kokoisena vielä! Tällaista moniulotteisuutta arvostan sisustamisessa, että asioilla on merkityksiä ja ulottuvuuksia muistoihin, auttamiseen, juurille, arvoihin jne. Mutta eihän se aina ole mahdollista eikä tarpeellistakaan ihan jokaisen pikkuesineen kohdalla. Jos nyt edes jonkun, sekin olisi arvokasta. Katsotaan, jospa polulla tulisi vastaan toistekin jotain kutkuttavaa...

Olen selaillut provencelais-ranskalaista sisustusta esitteleviä lehtiä yms. jo monen monta vuotta, mutta jotenkin en ole saanut langanpäästä kiinni itse toteutuksessa. Aina on ollut kiirus, kauppoja en ole tykännyt oikeastaan lasten kanssa kiertää enkä yleensä tahtoisi paljoa uutta tai kallista tavaraa taloomme hankkiakaan. Ranskalaiset viehättävät kirpputorit kuitenkin houkuttelevat - ja naapurien ullakontyhjennykset.

Katsotaan miten tämä sujuu. Jottei asia vain olisi liian selkeä, minulla on nykyään ylipäätään hyvin kaksijakoinen suhtautuminen sisustamiseen. Toisaalta koen sen pitkälti arvokkaaksi lahjaksi perheelle ja kodissa käyville ja innostun helposti, toisaalta taas mietin, olisiko jotain merkittävämpääkin mitä voisin ajallani sekä varoillani tehdä. Ehkä löydän pikkuhiljaa jonkunlaisen tasapainon näiden ääripäiden välillä.

Hiihtolomalla käymme käsiksi kaikkiin langanpäihin, värisuunnitelmaan, terassi- ja kattoremonttiin, kevään tuloon - jHs.

Provencen rannikolla tulvii

Juurihan kävimme joulunaikaan ihastelemassa kaunista Provencen rannikkoa, mm. suloiset Le Lavandou ja Bormes les Mimosas kuuluivat kiertoajelumme ohjelmistoon. Silloin siellä tuuli aivan käsittämättömän kovaa. Se oli eksoottista.

Nyt olemme ranskalaisia uutisia seuratessamme puolestamme kuulleet kuinka runsaat sateet ovat aiheuttaneet hurjia tulvia juuri näillä samoilla seuduilla. Näkymät uutisissa ovat kuin pyörremyrskyn jäljiltä; huviveneitä kasoissa, autoja ja asuntovaunuja milloin missäkin asennossa ja rykelmässä, talojakin näyttää sortuneen mudan mukana alas jyrkkiä rinteitä, niin Ranskassa kuin Italian Liguriassakin.

Syynä tällaiseen tragediaan lienee se, että rakennuskelpoinen maa on etelä-Ranskassa hinnoissaan ja taloja siksi rakennetaan edullisemmille maille, joilla tiedetään olevan jonkinasteinen tulva-/sortumavaara. Edullinen tontti kostautuu silloin tällöin sitten suht-poikkeuksellisissa sääoloissa tuhoina.

Vuonna 2010 samaisella Varin alueella tapahtui kesäkuussa samankaltainen tulvakatastrofi, jolloin monissa alavilla mailla sijaitsevissa kylissä koettiin suuria materiaalisia tappioita. Meidänkin sukulaisiamme jäi noissa tulvissa kiikkiin erään leirintäalueen talousrakennuksen katolle helikopterin pelastettaviksi. He menettivät kaiken mukana olleen omaisuutensa, paitsi käsilaukkunsa, jotka he kerkisivät pelastaa leirintäalueella juoksevan veden uhatessa.

Herralle kiitos, kaikki leirintäalueella olleet pelastuivat tulvalta, joka nousi hetkessä. Ystävälliset ihmiset kantoivat jopa erään suurikokoisen sukulaismiehemme, joka on halvaantunut eikä itse olisi päässyt nousevaa vettä pakoon. He huolehtivat siitä, että hän tuli myös pelastetuksi turvaan rakennuksen katolle. Täpärältä tuntui pelastuminen, mutta pelastus tuli silti. Kaikista pidettiin hyvää huolta.

Ranskassa, kuten nykyään myös täällä Suomessa, annetaan säätilaan liittyviä keltainen-oranssi-punainen -varoituksia. Kummassakin tapauksessa oltiin annettu oranssi tai punainen varoitus etukäteen, mutta ei monikaan tainnut oivaltaa, mitä kaikkea se saattaa merkitä. Näitä tulvia tulee kuitenkin niin harvakseltaan ja toisaalta varoituksia varsin tiuhaan, ettei yksilötasolla varmaan jakseta olla kovin huolissaan etukäteen.

Meidän vanha kylämme sijaitsee edullisesti kukkulalla, joten jokiuomien tulviminen ei ole taloamme uhkaamassa. Katto sen sijaan välillä mietityttää, se kun on yhä tosiaan vähän resuinen sieltä sun täältä ja neuvottelut sen korjamisesta seisovat niin kauan kuin olemme Suomessa.

Kolmen viikon kuluttua pääsemme taas paikanpäälle tarkastamaan tilannetta sekä ehkä jopa sopimaan jotain kattokorjauksen suunnittelun aloittamisesta. Kaikki vie aikaa. Uumoilen, että katolle kiivetään korjaustarkoituksessa vasta joskus ensi syksynä. Sitä ennen tulee suunnitella, hakea tarjoukset, luvat ja sopia rakentajan aikatauluista...Noh, se etenee omalla painollaan. Onneksi katto ei ole vielä ihan loppu kuitenkaan.

Tulisipa pian kevätkelit. Mies muistelee, että helmikuussa saa jo uusia perunoita. Mahtaisiko löytyä "hiihto"lomalla...

Provencen rannikolla tulvii

Juurihan kävimme joulunaikaan ihastelemassa kaunista Provencen rannikkoa, mm. suloiset Le Lavandou ja Bormes les Mimosas kuuluivat kiertoajelumme ohjelmistoon. Silloin siellä tuuli aivan käsittämättömän kovaa. Se oli eksoottista.

Nyt olemme ranskalaisia uutisia seuratessamme puolestamme kuulleet kuinka runsaat sateet ovat aiheuttaneet hurjia tulvia juuri näillä samoilla seuduilla. Näkymät uutisissa ovat kuin pyörremyrskyn jäljiltä; huviveneitä kasoissa, autoja ja asuntovaunuja milloin missäkin asennossa ja rykelmässä, talojakin näyttää sortuneen mudan mukana alas jyrkkiä rinteitä, niin Ranskassa kuin Italian Liguriassakin.

Syynä tällaiseen tragediaan lienee se, että rakennuskelpoinen maa on etelä-Ranskassa hinnoissaan ja taloja siksi rakennetaan edullisemmille maille, joilla tiedetään olevan jonkinasteinen tulva-/sortumavaara. Edullinen tontti kostautuu silloin tällöin sitten suht-poikkeuksellisissa sääoloissa tuhoina.

Vuonna 2010 samaisella Varin alueella tapahtui kesäkuussa samankaltainen tulvakatastrofi, jolloin monissa alavilla mailla sijaitsevissa kylissä koettiin suuria materiaalisia tappioita. Meidänkin sukulaisiamme jäi noissa tulvissa kiikkiin erään leirintäalueen talousrakennuksen katolle helikopterin pelastettaviksi. He menettivät kaiken mukana olleen omaisuutensa, paitsi käsilaukkunsa, jotka he kerkisivät pelastaa leirintäalueella juoksevan veden uhatessa.

Herralle kiitos, kaikki leirintäalueella olleet pelastuivat tulvalta, joka nousi hetkessä. Ystävälliset ihmiset kantoivat jopa erään suurikokoisen sukulaismiehemme, joka on halvaantunut eikä itse olisi päässyt nousevaa vettä pakoon. He huolehtivat siitä, että hän tuli myös pelastetuksi turvaan rakennuksen katolle. Täpärältä tuntui pelastuminen, mutta pelastus tuli silti. Kaikista pidettiin hyvää huolta.

Ranskassa, kuten nykyään myös täällä Suomessa, annetaan säätilaan liittyviä keltainen-oranssi-punainen -varoituksia. Kummassakin tapauksessa oltiin annettu oranssi tai punainen varoitus etukäteen, mutta ei monikaan tainnut oivaltaa, mitä kaikkea se saattaa merkitä. Näitä tulvia tulee kuitenkin niin harvakseltaan ja toisaalta varoituksia varsin tiuhaan, ettei yksilötasolla varmaan jakseta olla kovin huolissaan etukäteen.

Meidän vanha kylämme sijaitsee edullisesti kukkulalla, joten jokiuomien tulviminen ei ole taloamme uhkaamassa. Katto sen sijaan välillä mietityttää, se kun on yhä tosiaan vähän resuinen sieltä sun täältä ja neuvottelut sen korjamisesta seisovat niin kauan kuin olemme Suomessa.

Kolmen viikon kuluttua pääsemme taas paikanpäälle tarkastamaan tilannetta sekä ehkä jopa sopimaan jotain kattokorjauksen suunnittelun aloittamisesta. Kaikki vie aikaa. Uumoilen, että katolle kiivetään korjaustarkoituksessa vasta joskus ensi syksynä. Sitä ennen tulee suunnitella, hakea tarjoukset, luvat ja sopia rakentajan aikatauluista...Noh, se etenee omalla painollaan. Onneksi katto ei ole vielä ihan loppu kuitenkaan.

Tulisipa pian kevätkelit. Mies muistelee, että helmikuussa saa jo uusia perunoita. Mahtaisiko löytyä "hiihto"lomalla...

Loppiainen ranskalaisittain

Loppiaisella tuntuu olevan enemmän painoarvoa ranskalaisissa perinteissä kuin mihin olemme kotimaassamme tottuneet, huolimatta Ranskan aikamoisesta sekularisoitumisesta. Mm. itämaan tietäjät kuuluisi käsitykseni mukaan Ranskassa lisätä seimiasetelmaan vasta loppiaisen aikaan, aivan kuten Jeesus-vauvakin ilmestyy siellä seimeensä vasta joulupäivänä.

Viime vuonna saimme loppiaisenvietosta vähän esimakua kun loimme kiinnostuneita katseita kauppojen loppiaiskakkuihin. Emme vain tohtineet maistaa niitä, sillä loppiaisena olisimme jo kotimaassa.

Tänä vuonna samaisten kakkujen inspiroimina vietimme loppiaista jo muutama päivä etuajassa niin vieraamme kuin omankin Suomeen paluumme vuoksi. Emme silti lisänneet tietäjiä seimen äärelle - sentään!

Hankimme asiaan kuuluvan kakun leipomosta. Ensiksi hankkimamme loppiaisleivonnainen oli tyypiltään eteläinen Brioche des Rois eli kuninkaiden kakku. Kakku muistuttaa etäisesti ehkä meikäläistä joulupullaa, vähän kuivaa. Itse tehtynä varmasti ihan hyvääkin.

Brioche des Rois on tarkoitus syödä seuraavin seremonioin: kakku leikataan niin moneen osaan kuin pöytäseurueessa on jäseniä. Sitten seurueen nuorimmainen jäsen kaivautuu pöydän alle, hän huutaa sieltä sitten vuorotellen kunkin seurueen jäsenen nimen ja nimenhuudon mukaisesti annetaan järjestyksessä kullekin oma osuutensa kakusta. Kun kaikki kakkupalat on jaettu, kakku syödään. Kakkuun on leivottu sisään pieni keraaminen Jeesus-lapsi, papu tai muu pienesine, jonka saaja saa kakun mukana toimitetun pahvisen kruunun päähänsä; hän on löytänyt itämaan kuninkaiden etsinnän kohteen eli pienen Jeesus-vauvan!

Unohdimme ensimmäisellä kerralla työntää seurueen nuorimmaisen pöydän alle, mutta muuten syömisrituaali tuntui sujuneen hyvin. Kakku oli todellakin hieman kuivaa ja makeat hedelmät varsin äkkimakeita, mutta kakun ideasta saimme kiinni. Täällä muutama otos samankaltaisista kakuista. Meillä oli sellainen värikäs hedelmäisen näköinen versio. Jeesus-vauva oli yllättävän laadukas tuotos ja todellakin keraaminen pienenpieni vauva seimessä heinillä. Sellainen senttimetrin, puolitoista pitkä. Jeesus-lapsi osui oikein sopivasti vieraallemme joka sai siitä toivottavasti mukavan muiston kotiinsa vietäväksi.

Ennen lähtöämme kotimaahan, hankimme uteliaisuudesta vielä ex-temporé pohjoisemman version samasta loppiaiskakusta, Galette des Roisin, joka näytti siltä, että se kestäisi matkalaukkukuljetuksen. Toivoimme myös, että se olisi vähän maukkaampaa kuin ensiksi saamamme kuivikas yksilö. Galette on puolestaan leivottu voitaikinamaiseen kuoreen marsipaanimaisella täytteellä ja siihenkin on perinteisesti sisäänleivottuna pieni ukkeli tms. Jeesus-lapsen virkaa tekemään.

Ainoa Galette, jonka saimme käsiimme viimeisenä päivänä supermarketista oli Gaston-versio eli kakku, jonka kääreissä jostain kumman syystä näytti olevan sarjakuvasankari pääosassa. Täällä kuvia perus-Galetteista. Sellaiselta meidänkin kakkumme näytti sarjakuvahahmo-paperipussinsa sisäpuolella.

Oikeana loppiaisena sitten kotonamme Suomessa nautimme matkasta hyvin selvinnyttä Gaston-kakkuamme asiaankuuluvin seremonioin ja nyt pikkuinen ukkeli osui pienelle pojallemme. Ukkeli oli tosin loppiaisen teemaan nähden aika erikoinen, nimittäin miniatyyrikokoinen Gaston-hahmo. Jotenkin tuntui siltä, että Jeesus-lapsi ja itämaan tietäjät olivat päässeet unohtumaan tätä uudenlaista loppiaiskakkua leivottaessa. Noh, me kuitenkin muistimme asian ytimen ja pienimmäisemme sai Gaston-koristellun kuninkaan kruunun kutreilleen hetkeksi.

Galetten suoma makuelämys oli kyllä parempi verrattuna ensimmäiseen loppiaiskakkuumme. Ensi kerralla jHs. täytynee valikoida kakut vähän huolellisemmin. En suostu uskomaan, että ranskalaiset eivät osaisi leipoa tästäkin leivonnaistyypistä herkullista!

Kakkujen jonkinasteisesta kuivuudesta ja kakkoskakun hahmon omituisuudestakin huolimatta minusta tämä kakkuperinne oli ihan mukava tapa muistaa sitä, minkä kunniaksi loppiaista vietetään eli ei ainoastaan joulun lopetukseksi tai joulukuusen uloskantamiseksi. Perinteestä jäi hyvä mieli.

Loppiainen ranskalaisittain

Loppiaisella tuntuu olevan enemmän painoarvoa ranskalaisissa perinteissä kuin mihin olemme kotimaassamme tottuneet, huolimatta Ranskan aikamoisesta sekularisoitumisesta. Mm. itämaan tietäjät kuuluisi käsitykseni mukaan Ranskassa lisätä seimiasetelmaan vasta loppiaisen aikaan, aivan kuten Jeesus-vauvakin ilmestyy siellä seimeensä vasta joulupäivänä.

Viime vuonna saimme loppiaisenvietosta vähän esimakua kun loimme kiinnostuneita katseita kauppojen loppiaiskakkuihin. Emme vain tohtineet maistaa niitä, sillä loppiaisena olisimme jo kotimaassa.

Tänä vuonna samaisten kakkujen inspiroimina vietimme loppiaista jo muutama päivä etuajassa niin vieraamme kuin omankin Suomeen paluumme vuoksi. Emme silti lisänneet tietäjiä seimen äärelle - sentään!

Hankimme asiaan kuuluvan kakun leipomosta. Ensiksi hankkimamme loppiaisleivonnainen oli tyypiltään eteläinen Brioche des Rois eli kuninkaiden kakku. Kakku muistuttaa etäisesti ehkä meikäläistä joulupullaa, vähän kuivaa. Itse tehtynä varmasti ihan hyvääkin.

Brioche des Rois on tarkoitus syödä seuraavin seremonioin: kakku leikataan niin moneen osaan kuin pöytäseurueessa on jäseniä. Sitten seurueen nuorimmainen jäsen kaivautuu pöydän alle, hän huutaa sieltä sitten vuorotellen kunkin seurueen jäsenen nimen ja nimenhuudon mukaisesti annetaan järjestyksessä kullekin oma osuutensa kakusta. Kun kaikki kakkupalat on jaettu, kakku syödään. Kakkuun on leivottu sisään pieni keraaminen Jeesus-lapsi, papu tai muu pienesine, jonka saaja saa kakun mukana toimitetun pahvisen kruunun päähänsä; hän on löytänyt itämaan kuninkaiden etsinnän kohteen eli pienen Jeesus-vauvan!

Unohdimme ensimmäisellä kerralla työntää seurueen nuorimmaisen pöydän alle, mutta muuten syömisrituaali tuntui sujuneen hyvin. Kakku oli todellakin hieman kuivaa ja makeat hedelmät varsin äkkimakeita, mutta kakun ideasta saimme kiinni. Täällä muutama otos samankaltaisista kakuista. Meillä oli sellainen värikäs hedelmäisen näköinen versio. Jeesus-vauva oli yllättävän laadukas tuotos ja todellakin keraaminen pienenpieni vauva seimessä heinillä. Sellainen senttimetrin, puolitoista pitkä. Jeesus-lapsi osui oikein sopivasti vieraallemme joka sai siitä toivottavasti mukavan muiston kotiinsa vietäväksi.

Ennen lähtöämme kotimaahan, hankimme uteliaisuudesta vielä ex-temporé pohjoisemman version samasta loppiaiskakusta, Galette des Roisin, joka näytti siltä, että se kestäisi matkalaukkukuljetuksen. Toivoimme myös, että se olisi vähän maukkaampaa kuin ensiksi saamamme kuivikas yksilö. Galette on puolestaan leivottu voitaikinamaiseen kuoreen marsipaanimaisella täytteellä ja siihenkin on perinteisesti sisäänleivottuna pieni ukkeli tms. Jeesus-lapsen virkaa tekemään.

Ainoa Galette, jonka saimme käsiimme viimeisenä päivänä supermarketista oli Gaston-versio eli kakku, jonka kääreissä jostain kumman syystä näytti olevan sarjakuvasankari pääosassa. Täällä kuvia perus-Galetteista. Sellaiselta meidänkin kakkumme näytti sarjakuvahahmo-paperipussinsa sisäpuolella.

Oikeana loppiaisena sitten kotonamme Suomessa nautimme matkasta hyvin selvinnyttä Gaston-kakkuamme asiaankuuluvin seremonioin ja nyt pikkuinen ukkeli osui pienelle pojallemme. Ukkeli oli tosin loppiaisen teemaan nähden aika erikoinen, nimittäin miniatyyrikokoinen Gaston-hahmo. Jotenkin tuntui siltä, että Jeesus-lapsi ja itämaan tietäjät olivat päässeet unohtumaan tätä uudenlaista loppiaiskakkua leivottaessa. Noh, me kuitenkin muistimme asian ytimen ja pienimmäisemme sai Gaston-koristellun kuninkaan kruunun kutreilleen hetkeksi.

Galetten suoma makuelämys oli kyllä parempi verrattuna ensimmäiseen loppiaiskakkuumme. Ensi kerralla jHs. täytynee valikoida kakut vähän huolellisemmin. En suostu uskomaan, että ranskalaiset eivät osaisi leipoa tästäkin leivonnaistyypistä herkullista!

Kakkujen jonkinasteisesta kuivuudesta ja kakkoskakun hahmon omituisuudestakin huolimatta minusta tämä kakkuperinne oli ihan mukava tapa muistaa sitä, minkä kunniaksi loppiaista vietetään eli ei ainoastaan joulun lopetukseksi tai joulukuusen uloskantamiseksi. Perinteestä jäi hyvä mieli.

Kylä on ollut hiljainen

Koko joulun ajan kylämme on elänyt hiljaiseloa, kuin talviunta.

Ennen joulun pyhiä, kylästämme tuttu ravintoloitsija Veronique, käväisi kanssamme yhtäaikaa tasangon leipomossa. Hänkin on kertomansa mukaan lomilla ja ravintola suljettuna koko joulun. En ollut ensin tunnistaa häntä, kun yleensä näemme hänet vain tukka tiukalla ponnarilla ja essu yllään. Saimme lämpimän ranskalaisen tervetulotoivotuksen, poskisuudelmat. Onneksi olen jo vähän tottuneempi niihin. Niinkin on meinaan alussa käynyt, että suukottamaan saapunut herrasmies onkin saanut minut eleillään luulemaan, että hänpä tuleekin minulle jotain kuiskuttamaan ja sitten hän hämmennyksen päätteeksi naurahtaakin, että haa, kyseessähän on ulkomaalainen rouva! Se selittää kaiken töpeksinnän näissä asioissa. Nopeasti tuollaisesta oppii, kun liian myöhään korvat punaisina tajuaa, missä mennään.

Jo kymmenen vuoden takaa tuttu ja meille kovin "rakas" baari kylän aukiolla vaihtoi omistajaa jo syyslomaa ennen. Syksyllä huomasimme, että uudet työntekijät/omistajat vähän vielä hakivat linjaansa ja työtapojaan eli palvelu oli aika hidasta. Ajattelimme, että kyllä se siitä, kun saavat lisää varmuutta kokemuksen myötä. Nyt talvella tässä brasseriaksi kutsutussa baarissa tarjoillaan näköjään vain pizzaa laatikoista eli vähän niinkuin take away, jonka saa syödä kahvilan pöydissä jos niin tahtoo. Ilman ruokailuvälineitä. Näin teimmekin hädissämme, kun tahdoimme nauttia tuttuun tapaamme lounaalla auringonpaisteesta kahvilapöydässä. Ihan hyvin se meni niinkin, mutta toivo elää, että kevään tullen menu monipuolistuisi.

Kylän tuttu vihannes- ja hedelmämyyjä, Hervé sekä sympaattinen hymyilevä kalakauppias ilmestyivät uskollisesti tiistaiaamuksi paikalleen kylän aukiolle. Vanhat madamet, ja vähän nuoremmatkin, piipahtivat asioilla ja vaihtamassa kuulumiset puheliaan Hervén kanssa. Kalamyyjä vetää sen sijaan erityisesti miesten porukat ympärilleen. Toripäivänä tuntui turvalliselta, kun kylän elämä näyttäytyi meillekin talven kohmeen keskellä.

Eilen ajelutimme poikamme kauko-ohjattavaa traktoria aukion hiekkakentällä sekä pelasimme petankia omalla porukalla - ranskalaisten miesten huvitukseksi. Siinä leikkiessämme ilmestyi katukuvaan myös toinen tuttu ilmiö, pääaukion reunamille kokoontui jälleen kylän vanhusten päivärupattelupiiri. Kukin kaivautui torille omasta asunnostaan parinkymmenen metrin etäisyydeltä. Toisinaan joillain heistä on kutimet mukana. Nyt riitti näköjään pelkkä rupattelu. Meidänkin naapurimme madame köpötteli paikalle kirkkaanpunaisessa kauhtuneessa villatakissaan. Tuntui todella mukavalta, kun saimme tervehtiä häntä aukiolla. Hänellä oli ollut flunssaa joulun ajan. Vieläkin vähän kuulemma vaivaa. Hän onkin ollut erityisen puhelias viime aikoina, sillä ojensimme hänelle joulun alkajaisiksi pienen muistamisen siitä hyvästä kun hän oli hoitanut kukkiamme poissaollessamme. Hän ilahtui silminnähden pienestä lahjastamme. Oli ihana lämmin hetki siinä ovella lahjaa ojentaessamme, vaikka en kovasti osannut keskustelua yllä pitääkään. Ihan kuin meistä olisi tullut hitusen enemmän tosi-naapureita jälleen. Pienin askelin, pienin askelin. Aiemminhan meistä on aina tuntunut siltä, että hän ei oikein osaa ottaa meitä tosissaan, kun emme kykene keskustelemaan. Täällähän keskusteleminen on kovasti arvossaan - ihan ymmärrettävää - ja me kielipuolina olemme olleet vähän onnettomia ja avuttomia kyläläisiä sen vuoksi.

Minne tahansa olemme menneetkin - ulkopuolella varsinaisten markkinoiden tai supermarketien - muutkin kylät ovat olleet hiljaisia. Oikeastaan ne kaikki kyllä ovat aika ihania tällaisinakin. Silti sitä vähän kaipaa aitoa elämää ympärilleen ja etenkin kontaktia paikallisiin. Olemme kovin kiitollisia näistä lämminhenkisistä kontakteista ja hetkistä joita meille on suotu. Herra heitä kaikkia ja tätä kylää siunatkoon.

Ainiin, vietettiinhän me tänään uudenvuodenpäivää peräti parin paikallisen seurassa! Seillansin kylässä - taas hiljainen kuin autiokylä! - päiväkävelyllä seuraamme lyöttäytyi koirakaksikko, joka seuraili meitä tiiviisti läpi koko kävelymme. Saimme useat mahtavat naurut koirakaverusten edesottamuksista. Miten mahtavaa elämää he viettävätkäät kun saavat vapaasti ystävyksinä kuljeskella, seikkailla ja painiskella! Sinne ne jäivät parkkipaikalle automme pakokaasupilven kera. Poikamme vuodatti takaistuimella parit aidot kyyneleet.

Bonne année!

Kylä on ollut hiljainen

Koko joulun ajan kylämme on elänyt hiljaiseloa, kuin talviunta.

Ennen joulun pyhiä, kylästämme tuttu ravintoloitsija Veronique, käväisi kanssamme yhtäaikaa tasangon leipomossa. Hänkin on kertomansa mukaan lomilla ja ravintola suljettuna koko joulun. En ollut ensin tunnistaa häntä, kun yleensä näemme hänet vain tukka tiukalla ponnarilla ja essu yllään. Saimme lämpimän ranskalaisen tervetulotoivotuksen, poskisuudelmat. Onneksi olen jo vähän tottuneempi niihin. Niinkin on meinaan alussa käynyt, että suukottamaan saapunut herrasmies onkin saanut minut eleillään luulemaan, että hänpä tuleekin minulle jotain kuiskuttamaan ja sitten hän hämmennyksen päätteeksi naurahtaakin, että haa, kyseessähän on ulkomaalainen rouva! Se selittää kaiken töpeksinnän näissä asioissa. Nopeasti tuollaisesta oppii, kun liian myöhään korvat punaisina tajuaa, missä mennään.

Jo kymmenen vuoden takaa tuttu ja meille kovin "rakas" baari kylän aukiolla vaihtoi omistajaa jo syyslomaa ennen. Syksyllä huomasimme, että uudet työntekijät/omistajat vähän vielä hakivat linjaansa ja työtapojaan eli palvelu oli aika hidasta. Ajattelimme, että kyllä se siitä, kun saavat lisää varmuutta kokemuksen myötä. Nyt talvella tässä brasseriaksi kutsutussa baarissa tarjoillaan näköjään vain pizzaa laatikoista eli vähän niinkuin take away, jonka saa syödä kahvilan pöydissä jos niin tahtoo. Ilman ruokailuvälineitä. Näin teimmekin hädissämme, kun tahdoimme nauttia tuttuun tapaamme lounaalla auringonpaisteesta kahvilapöydässä. Ihan hyvin se meni niinkin, mutta toivo elää, että kevään tullen menu monipuolistuisi.

Kylän tuttu vihannes- ja hedelmämyyjä, Hervé sekä sympaattinen hymyilevä kalakauppias ilmestyivät uskollisesti tiistaiaamuksi paikalleen kylän aukiolle. Vanhat madamet, ja vähän nuoremmatkin, piipahtivat asioilla ja vaihtamassa kuulumiset puheliaan Hervén kanssa. Kalamyyjä vetää sen sijaan erityisesti miesten porukat ympärilleen. Toripäivänä tuntui turvalliselta, kun kylän elämä näyttäytyi meillekin talven kohmeen keskellä.

Eilen ajelutimme poikamme kauko-ohjattavaa traktoria aukion hiekkakentällä sekä pelasimme petankia omalla porukalla - ranskalaisten miesten huvitukseksi. Siinä leikkiessämme ilmestyi katukuvaan myös toinen tuttu ilmiö, pääaukion reunamille kokoontui jälleen kylän vanhusten päivärupattelupiiri. Kukin kaivautui torille omasta asunnostaan parinkymmenen metrin etäisyydeltä. Toisinaan joillain heistä on kutimet mukana. Nyt riitti näköjään pelkkä rupattelu. Meidänkin naapurimme madame köpötteli paikalle kirkkaanpunaisessa kauhtuneessa villatakissaan. Tuntui todella mukavalta, kun saimme tervehtiä häntä aukiolla. Hänellä oli ollut flunssaa joulun ajan. Vieläkin vähän kuulemma vaivaa. Hän onkin ollut erityisen puhelias viime aikoina, sillä ojensimme hänelle joulun alkajaisiksi pienen muistamisen siitä hyvästä kun hän oli hoitanut kukkiamme poissaollessamme. Hän ilahtui silminnähden pienestä lahjastamme. Oli ihana lämmin hetki siinä ovella lahjaa ojentaessamme, vaikka en kovasti osannut keskustelua yllä pitääkään. Ihan kuin meistä olisi tullut hitusen enemmän tosi-naapureita jälleen. Pienin askelin, pienin askelin. Aiemminhan meistä on aina tuntunut siltä, että hän ei oikein osaa ottaa meitä tosissaan, kun emme kykene keskustelemaan. Täällähän keskusteleminen on kovasti arvossaan - ihan ymmärrettävää - ja me kielipuolina olemme olleet vähän onnettomia ja avuttomia kyläläisiä sen vuoksi.

Minne tahansa olemme menneetkin - ulkopuolella varsinaisten markkinoiden tai supermarketien - muutkin kylät ovat olleet hiljaisia. Oikeastaan ne kaikki kyllä ovat aika ihania tällaisinakin. Silti sitä vähän kaipaa aitoa elämää ympärilleen ja etenkin kontaktia paikallisiin. Olemme kovin kiitollisia näistä lämminhenkisistä kontakteista ja hetkistä joita meille on suotu. Herra heitä kaikkia ja tätä kylää siunatkoon.

Ainiin, vietettiinhän me tänään uudenvuodenpäivää peräti parin paikallisen seurassa! Seillansin kylässä - taas hiljainen kuin autiokylä! - päiväkävelyllä seuraamme lyöttäytyi koirakaksikko, joka seuraili meitä tiiviisti läpi koko kävelymme. Saimme useat mahtavat naurut koirakaverusten edesottamuksista. Miten mahtavaa elämää he viettävätkäät kun saavat vapaasti ystävyksinä kuljeskella, seikkailla ja painiskella! Sinne ne jäivät parkkipaikalle automme pakokaasupilven kera. Poikamme vuodatti takaistuimella parit aidot kyyneleet.

Bonne année!