Viikko Esp...Kataloniassa alkoi Carcassonnesta

Niin, Espanjan lippuja ei näkynyt yhtäkään koko matkamme aikana, mutta Katalonian lippuja sitäkin tiuhemmin. Se tuli ainakin selväksi, että emme taineet sittenkään käydä tosi-Espanjassa, vaan Kataloniassa.

Nimihämmennyksestä huolimatta lomamme onnistui oikein hyvin. Onnistuimme pilkkomaan ajomatkan tarpeeksi pieniksi pätkiksi ja valitsimme kauniita National-teitä moottoriteiden sijaan, joten jaksoimme kaikki mainiosti. Mennessä lounastimme tien poskessa viinipellon laidalla omia eväitämme ja lähikapungin leipää. Jäätelöllä kävimme Salon de Provencen kaupungissa sen huipulla sijaitsevan linnan kupeessa.

Illalla saavuimme sitten yöpymispaikkaamme Carcassonneen, jonka linna jätti kaikki ennen näkemämme linnat ja linnoitukset varjoonsa. Linna oli upea ja kätki muuriensa kätköön entisen kataarikylän kauniine kujineen, suloisine puoteineen ja lukuisine ruokapaikkoineen. Mies oli jo valinnut meille cassoulet-ravintolaksi Dame Carcasin, joka sijaitsi mukavasti kävelymatkan päässä hotellilta kauniissa vanhassa kaupungissa muurien sisällä ja meillä oli siellä pöytä odottamassa. Ihanan helppoa ja monella tavalla aivan nappi valinta.

Cassoulet oli herkullista ja ilta onnistunut. Onnistuneen aterian jälkeen oli erityisen hienoa kävellä iltakävelyä kauniisti valaistujen linnanmuurien muodostamassa lavastuksessa. Oli kiva, ettei tarvinnut ajaa ravintolaan eikä aterian jälkeen takaisin hotellille, vaan saimme sopivan lyhyen kävelyn kumpaankin suuntaan.

Vähän hölmöjä olimme tosin sen suhteen, ettemme ottaneet kotoa tälle reissulle mukaamme yhtäkään sateenvarjoa. Saapuessamme Carcassonneen satoi kissoja ja koiria! Kastuimme litimäriksi tyhentäessämme autoa. Sitten ostimme resepsuunista kalliit hotellin mainossateenvarjot - emmekä avanneet niitä ensimmäisten parin kymmenen metrin matkan jälkeen kertaakaan matkamme aikana enää - tosin kannoimme niitä mukanamme paikkaan jos toiseenkin. Tiedättehän, silloin ei tietenkään sada. Eikä satanut.

Juhannusviikonloppua kylillä

Juhannusviikonloppuna joka kylässä ja kaupungissa soi musiikki. On meneillään koko Ranskan kattava vuosittainen musiikkijuhla, Fete de La Musique, johon liittyy myös lukuisia ilmaiskonsertteja minne tahansa mieleen tulee lähteäkään.

Ohjelmaa oli luvassa myös meidän kylässämme, mutta alkuillasta piipahdimme rannikolla Frejusin kaupungissa iltakävelyllä haistelemassa meren tuoksua ja ihastelemassa iltavalaistusta luvatulla Marché Nocturne eli yötorilla.

Noh, Frejus on vähän sellainen turistipaikka, etenkin siellä huvivenesataman alueella, jolla me olimme. Iltatorikin paljastautui krääsämarkkinoiksi, mutta ilta oli kaunis ja lämmin. Pienestä markkinapettymyksestä huolimatta kävelytimme Noah-koiraa ihan tyytyväisenä leppeässä ilta-auringossa etsien lapsille lupaamaamme jäätelöbaaria. Siinä sivussa pari halpaa pellavamekkoakin tarttui haaviimme näistä turistikojuista - vai kävimmekö me sittenkin heidän haaviinsa...

Jäätelön jälkeen oli tarkoitus palata kotiin ruokaa laittamaan jotta saisimme jääkaapit tyhjäksi huomista lähtöämme varten, mutta nälkä kurni sen verran, että keksimme syitä jäädä satamaan ruokailemaan ja jättää jätski väliin.

Satamassa oli rivirivissä turistiravintoloita, mutta yksi helmi taisi löytyä; Le César, jonne juuri ja juuri mahduimme sisälle. Paikka olikin kaikkein suosituin ja siistein noista näkemistämme ravintoloista. Koirakin pääsi sisälle "ruokailemaan", kuten täälläpäin usein onneksi käy. Sapuska oli erinomaista, otimme menuun jonka kautta tulee kokeiltua sellaisiakin annoksia, joita ei ehkä muuten tulisi tilattua. Nyt sellaisia olivat alkuruoka, kampasimpukka-carpaccio inkiväärin, rucolan ja sitruunapallosten kera. Oli kerrassaan mainio, kevyt ja uusi makukokemus. Myös pääruoka oli meille poikkeuksellinen valinta; rapurisotto joka sekin oli suussasulavaa beurre blancin kera.

Panin merkille, että taas annoksessa oli pystyssä käristettyjä chorizoviipaleita, lisuke, jota en ole ennen tätä kesää muistaakseni saanut juuri missään. Onkohan tämä jokin uusi muoti-ilmiö vai olenko vain tilannut "vääriä" annoksia törmätäkseni tähän rapeaksi paistettuun makkaraan aiemmin. Olen itse joskus esim. munakasta tehdessä vahingossa ylipaistanut chorizoa kotona, tämä maistuu aivan samalta. Ihan hyvältä siis, mutta tulee hassusti jotenkin ne omat epäonnistumiset elävästi mieleen ihan väärässä kontekstissa.

Juhannuspäivän ateria oli siis oikein onnistunut, vaikka suunnittelemamme uudet perunat joutuivatkin nyt sunnuntain menuuseen.

Myöhään illalla kotikylän aukiolle autolla noustessamme, kaupungintalon edustalle kootulla pienellä lavalla lauleskeli tyttö Abbaa "I will survive..." ja tunnelma oli iloisen oloinen, nuoret tanssahtelivat pienissä porukoissaan, lapsia juoksenteli innoissaan ja jälleen nuo karnevaalikojut tarjosivat herkkujaan ja leikkejään värikkäin valoin ja hyvin tuoksuin. Ei missään silminnähden humalaisia, ei tappeluita (kiistojahan täälläpäin aiheuttaa kaikken herkimmin liikenne, ei yöelämä). Tästä syystä täällä nämä iltayöhön sijoittuvat tapahtumat ovat aina olleet mukavan kotoisaa ja raikashenkistä aktiviteettia ihan lapsiperheillekin. Ajoimme ohi pohtien osallistumista.

Olisi ollut mukava näyttää naamamme kyläläisten parissa, mutta edellisen illan valvomisen jäljiltä peti kuitenkin kutsui, joten menimme oitis vain nukkumaan. Naapurin madame M. näytti myös tulevan samaan aikaan kotiinsa nätissä kesämekkosessaan. Toivotimme vain hyvää yötä toisillemme. Onneksemme musiikkijuhla ei näinä ilmaistointipäivinämme enää tule uniimme, vaan saimme uinahtaa jo ennen klo yhtä, jolloin juhla päättyi.

Mies totesi tämän musiikkijuhlan olevan varmaankin onnenpotku kaikenmoisille kellaribändeille, sillä koska musiikkiesityksiä näköjään kaivataan ja kelpuutetaan ihan jokaiseen pikkukylään, luulisi, että kaikille halukkaille löytyisi esiintymislava, jolla loistaa tämän yhden illan vuodessa ainakin. Kyllä nuokin varmaan olivat ihan oman tienoon väkeä, jotka tuossa meidän minilavallamme eilen esiintyivät. Näissä kylän musiikkiesityksissä onkin ainakin meidän aikanamme ollut aina sellainen hauska kotikutoinen karaoke-fiilis. Ihan sööttiä.

Juhannusjuhla ystävien parissa

Olemme niin monena vuonna viettäneet kesäkuun loppupuolta ulkomailla, että minkäänlaisia suomalaisperäisiä juhannustraditioita ei ole juurikaan päässyt omalle perheellemme muodostumaan. Niinpä juhannus usein on mennyt - ikävä kyllä - ohitsemme lähinnä kalenteria katsoessa toteamuksella, että hei, nyt on/eilen oli/huomenna on juhannus! Sitten jatketaan elämää, missä ollaankin.

Tänä vuonna asia oli mennä ohitse samaan malliin kuin aiemmin. Viime vuonnahan saimme juhannusvieraiksemme tänne Ranskaan veljeni perheen. Silloin juhlimme merenelävien parissa. Kyläkin otti osaa juhliin järjestäen musiikkikonserttia yms. tanssahtelua torilla. Nyt olimme järjestäneet juhannuksen ajankohdasta - jälleen! - tietämättöminä rennon pizzaillan Nizzassa nykyään asuvan bisnestuttumme/kollegan kanssa tänne meille perheiden kesken. Mukavaahan se oli, että tuli vieraita. Ilta sattui olemaan myös maailman cupin Ranska vastaan Sveitsi -ottelun ilta. Niinpä. Sitäkään emme tajunneet kutsua esittäessämme.

Noh, kaikesta vähäisestä suunnittelemisesta huolimatta kaikki sujui verrattomasti ja ylitti hurjasti odotuksemme! Vieraat saapuivat ranskalaisittain sopivasti myöhässä. Ei se mitään, tarkoitus olikin hakea pizzat kylän baarista, eli mikään ei päässyt kylmenemään ja me saimme lisää kallisarvoista siivousaikaa!

Ilta oli ihanan lämmin, tarjosimme vieraille aperitiivit terassillamme ilta-auringossa. Tajusimme onneksi avata hyllystämme löytyneen etiketittömän pullon, jonka ostimme pääsiäislomalla vieraillessamme Grassen lähistöllä ihanassa pienessä perinteisessä oliiviöljypuristamossa. Isäntä oli itse valmistanut tätä sitrushedelmäinfuusiojuomaa ja möi sitä, näin suomalaiselle hämmästyttävää kyllä, ihan ilman minkäänlaisia etikettejä, sisällysluetteloita, nimiä yms. Maistatutti juomaa meillä ja heti heräsi jo siellä talven viileydessä kesäiset fiilikset, joten kaukonäköisesti hankimme sitä pullollisen kesää odottamaan. Ja täällähän se meitä sitten odottikin hyllyllä. Sen verran mystinen pullo tosin oli ilman etikettejään, että ihan heti emme kyllä itsekään muistaneet, mikä kumma tuo tuollainen puteli onkaan. Muutama päivä kului, ennenkuin saimme muistista kaivettua pullon tarinan. Onneksi muistimme ja nyt pääsimme tarjoilemaan tätä hyvää nektaria vieraillemme ja se olikin suksee!

Sitten alkoi maailman-cup -pelin aloitusaika ja tulikin kiire pizzoja tilaamaan. Kylän aukiolla väki olikin jo täydessä vauhdissa valtavan tv-valkokankaan edessä innoissaan Ranskaa kannustamassa. Hauska vilske kävi, lapsia, koiria, kaikenlaisia kyläläisiä, pillejä, torvia ja huuteluita, hurraata ja kauhistuneita kohahduksia. Ihanan tiivistä. Onnistuimme järjestämään pienen pöydänkin meille hiekkaiselta aukiolta muiden seasta. Tuolit haettiin omalta terassilta ja avot - meillä oli oma näppärä kisakatsomo tunnelman keskipisteessä! Pizzatkin järjestyivät tutusta ravintolasta, vaikka baarista ei oletuksistamme huolimatta eilen tarjoitukaan pizzaa. Baari tarjoili pöytiin juomat. Mikäs siinä oli istuessa ja ihmetellessä. Puoliajalla soi musiikki ja lapset tanssivat. Aukiolle oli ilmestynyt juhannuksen kunniaksi myös mm. pomppulinna, hattarakioski, narunvetokoju ja crepes-kioski. Jokaiselle jotakin.

Ranska voitti, kaikki olivat riemuissaan. Jälkiruoka tarjoiltiin terassillamme, nyt etelän yön syvässä pimeydessä, lämpimän valon keilassa; oman kylän mansikoita ja (hmm. espanjalaisia...) mustikoita chantilly-kermavaahdon kera (yritin jotain suomalaistyyppistä juhannusmaista) sekä vieraamme laittamaa mahtavan hyvää ja täyteläistä browniesia ja tietty jätskiä.

Istuimme vielä iltaa pitkään terassillamme kunnes kello kahden tienoilla yöllä vieraamme lähtivät ajamaan kohti Nizzaa. Heille oli tulossa aamulla remonttimies hommiin, joten emme päässeet tarjoamaan yösijaa. Me napsautimme ilmanvaihtolaitteet päälle ja kaaduimme sänkyihimme tyytyväisinä ja Herralle kiitollisina.

Oli hauska juhannusaatto ja olipa ihanaa, ettei se tänä vuonna mennyt ohi aivan huomaamatta! Juhannuspäiväksi olen hankkinut uusia perunoita ja - tilliä! Maistuukohan se lapsuuden suomalaisjuhannuksilta...saa nähdä.

Ennen illan Juhannusateriaa, pakkaan ja valmistelen maanantain lähtöä Espanjaan minilomallemme. Mies tuolla innostuneena suunnittelee (ties monennettako kertaa :)) ajoreittiä, ruokailumahdollisuuksia ja sen sellaista.

Turistimeininkiä Cannesissa

Viime viikolla helteisen työpäivän päätteeksi tahdoimme keksiä lapsille jotain mukavaa ja uutta tekemistä. Päätimme heittäytyä turisteiksi ja lähteä Cannesiin jätskille sekä turistijuna-ajelulle! Pojalle kun on ollut kotikaupungissa Turussa suuri elämys päästä koululuokkansa kanssa turistijunalla kaupunkia kiertämään. Siitä on puhuttu kierroksen jälkeen jo kohta kai pari vuotta. Tuntui siltä, että juna olisi aika varma veto.

Auto jätettiin festivaalipalatsin alle parkkihalliin. On muuten todella helppo ratkaisu parkkiongelmiin. Sitä on sieltä noustessa sitten heti La Croisettella, josta myös junat lähtevät. Siinä matkan varrella sovitimme tytön kanssa käsiämme Angelina Jolien kädenjälkiin. Hänellä on vähän pidemmät peukku ja etusormi kuin minulla, muuten oli aika hyvä match.

Noh, meille selvisi, että illan viimeinen juna lähtisi vasta tunnin kuluttua, joten lähdettiin kävelylle sisäkortteleihin. Kävimme mm. vilkaisemassa miltä näyttää oikean juna-aseman tienoon brasseria, josta saimme suosituksen uudelta tuttavaltamme lentokoneessa hiihtoloman päätteksi. Sitten kävelimme tuttuun artesaani-jäätelöbaariin Glacier Vilfeu Pere et Filsiin jätskille. Baari on sisustettu 50-luvun amerikkalaisittain ja jäätelöt ovat hyviä. Mansikka maistuu oikealle mansikalle ja banskussa on ihan banaanin paloja joukossa etc. Tätä suosittelee myös mm. aluetta ilmeisen hyvin tunteva Helena Petäistö Nizza-kirjassaan, huomasimme kun saimme kirjan lahjaksi vuosi sitten.

Jätskien jälkeen kiirehdimmekin jo junalle, jonne myyjä päästi yllättäen poikamme ilmaiseksi sanoen, että poika on hänen kaverinsa ja hymyili lämpimästi päälle. Se oli sydäntälämmittävää, erityisesti tällaisessa kaupallisessa kohteessa kuin Cannes. Ei se juna mikään ihan halpa ollutkaan. Oltiin kärppänä valitsemassa paikkoja ja junassa tököttämässä ihan ensimmäisinä.

Tuntui hauskalta tehdä yhdessä jotain näin perusjuttua ja vähän hölmöäkin. Kaikkia nauratti ja tunnelma oli mukava. Itse ajelulla ääninauhalla käytiin läpi aika lailla tuttuja juttuja filmitähdistä ja kuuluisuuksista, hotelleista ja luksuselämästä, mutta näimme siinä kierrellessä myös muutamia meille tuntemattomia sisäkortteleita, jotka oli kiva nähdä. Ihan viihtyisän näköisiä asuinpaikkoja nätteine aukioineen ja petanque-kenttineen.

Astuimme junasta vanhan kaupungin yllä seisovan linnan pihalla näköaloja ihailemaan ja päätimme siitä sitten jättää junan ja kävellä alas satamaan Pizza Cresciin, jota myös tämä uusi lentokonetuttavamme oli suositellut. Se olikin onnistunut paikka. Saimme pöydän ulkoterassilta kovasti hihittelevän saksalaispariskunnan vierestä. Istuimme siinä sitten ihanassa lämpimässä kesätuulessa, iho vähän punoittaen päivän paahteesta. Oli niin kesälomafiilikset, että!

Miehen pizza oli aivan täyskymppi! Salamipizza. Parasta pizzaa mitä hän on kuulemma koskaan saanut Ranskassa. Minä feilasin, kun yritin syödä karpisti ja valitsin kalamaresit. Ihan hyviä ne olivat, mutta pizzapaikkahan tuo on ja sitä olisi pitänyt tietysti tilata. Ensi kerralla sitten hellitän ja tilaan minäkin tuon ihmeellisen hyvän salamipizzan. Oijjoi, kun muistelenkin sitä.

Ilta oli hyvin rentouttava, kuin miniloma. Suosittelen tällaista hassuttelua muillekin. Tekemisen ei niin kovin ihmeeellistä tarvitse olla, kunhan ollaan yhdessä rennosti unohtaen työkiireet sun muut. Eikä tosiaankaan tarvitse matkustaa Cannesiin tätä varten :) Meillä se nyt sattui olemaan tässä lähellä. Junia, pizzerioita ja muuta kesäistä tekemistä löytyy kyllä paikasta kuin paikasta.

Eikä, mikä kumma koiramagneetti minä olen!

Mies on pääsääntöisesti kuljettanut Noah-koiraamme ulkona täällä ollessamme. Aamulla hän herää pissatuslenkille ja iltasella toiselle ja muutaman päivälläkin. Muuten me kaikkihan saamme täällä runsaasti liikuntaa rampatessamme neljän kerroksen väliä ees-taas päivät pitkät.

Noh, tänään lounaan jälkeen poikkeuksellisesti minä lähdin syli täynnä roskapusseja ja palautuspulloja kierrätysastioille yhdistäen sen lenkitykseen. Astuin ulos koiran hihna siellä jossain muovipussien joukossa tiukasti sormissa ja poika perässäni kohti kierrätys keräystä ja roskiksia. Ajattelin, että palautamme pullot ja heitämme roskat ensin ja sitten tehdään pojan kanssa mukava aurinkoinen kyläkierros koiran iloksi.

Mutta ei. Pääsin kolmisenkymmentä metriä talolta, kun ns. baarikoira ja sen suuri musta koirakaveri lyöttäytyivät kylkeemme haistelemaan pikkuista koira-rääpälettämme. Noah ensin antoi suuren kuonon haistella, mutta hyvin pian alkoi ärsyyntyä kun kaverit vaan eivät jättäneet häntä rauhaan. Koirien kuonot olivat suurinpiirtein tämän meidän haukun vartalon pituisia. Minä sitten yritin komennella koiria ja vähän kasseillakin hätistelin, mutta ei. Ei ne olleet moksiskaan. Noah senkun murisi lisää ja haukahtikin ja aloin jo nähdä vähän ärtymisen merkkejä siinä isossa mustassa, joten vedin Noahin väkisin nauhasta perässäni, koirat meitä seuraten kierrätysastioille ja heti kasseista eroon päästyäni nostin koiramme syliin ja lähdimme oitis kohti kotia. Koirat seurasivat, mutta jättivät koiramme rauhaan. Poika oli vähän järkyttynyt.

Ei ne koirat vihaisia olleet, eivät varmaan vaan käsittäneet mitä sukupuolta tämä leikattu pentumainen olentomme on ja siksi piti haistella ja ihmetellä. Mutta kun minä pelkään koiria!

Miehelle ei koskaan käy näin. Olisiko niin, että koiratkin vaistoavat, että minä olen heikko nainen (ja pelokaskin vielä!), mutta mies on pomo ja silloin ei tulla häiritsemään?! Saattaa olla, että meidän koirammekin vaistoaa minun pelkoni. Palattuani mies ihmetteli, että on se kumma, kun hänen kävelylenkeillään ei koskaan tapahdu mitään tällaista. Niin. Mutta hyvä, ettei. Voipahan hän ainakin ulkoiluttaa Noahia rauhassa ja hyvissä tunnelmissa.

Olisi se kiva, jos Ranskassakin koiria pitäisi pitää hihnassa - löytyisi vähemmän koirankakkaakin jalkakäytäviltä. Nythän ei kukaan kerää vapaana kulkevien jätöksiä, vaikka niistä ilmeisesti kuuluisi 450€ sakot koiran omistajalle. Haaveilen siitä, että joku päivä tämä toteutuu tässäkin kylässä...

Sunnuntainviettoa vähän siellä täällä

Sunnuntai alkoi normalisti saapuessamme stressittömästi myöhässä seurakunnan kokoontumiseen Vallauriksessa. Musiikki soi jo. Laulua ja puheita sekä rukousta lämpimässä ilmapiirissä. Oikein mukavaa, vaikkakin erilaista siihen nähden millaisiin kirkonmenoihin olemme koto-Suomessa tottuneet.

Sydäntä lämmittävästi täällä seurakunnassa tullaan edelleen meitä jututtamaan, vaikka itse emme kovin aktiivisesti osaakaan ihmisiä lähestyä. Osansa omaan jähmeyteemme on varmasti vilkkaalla pojallamme, joka näin vieraammassa ympäristössä liikkuessaan vie suuren osan huomiostamme.

Tällä kertaa eräänä uutena tuttavuutena meitä tuli tervehtimään nuori afrikkalais-taustaisen näköinen nainen joka kuultuaan olevamme Suomesta, ilahtuneena kertoi tunteneensa yhden suomalaisen entuudestaan, entisen luokkatoverinsa. Hän mainitsi pojan nimeltäkin, mutta koska ulkolaisen suomenkielen ääntämys oli vähän sinne päin, kesti vähän aikaa ennenkuin oivalsin, että kyseessä oli tunnetun Vatasen Arin poika. Kävivät koulua kuulemma ihan tässä lähellä yhdessä eli varmaankin Mouginsin kansainvälistä koulua. Pidemmälle emme asiaa ruotineet. Tämä nuori nainen iloitsi, että nyt hänellä on toinenkin paikka, johon tulla, jos joskus eksyy Suomeen päin. Tottahan toki, hän on meille tervetullut! (Lyhyt Wikipedia-lueskeli paljasti, että eiköhän Vatasen perhe asukin edelleen etelä-Ranskassa, joten olemmekin sitten varmaan ne ainoat, jotka hän tuntee Suomessa elleivät lapset ole sittemmin muuttaneet kotomaahan takaisin).

Päätimme ajella jonnekin kävelylle. Sitä ennen veimme viestin La Colle sur Loupin kylään eräälle viime kesänä tutuksi tulleelle rouvalle, jota emme olleet pitkään aikaan nähneet kirkossa. Jospa hän tulisi meille visiitille jonain päivänä.

Florianin tehdas kirkkaan puron varrella

Päädyimme ajamaan Gourdonin kylään joka mainostaa itseään parfyymiteollisuuden raaka-aineiden lähteenä. Siellä emme olleetkaan aiemmin käyneet. Kylä sijaitsee puoli kilometriä syvän rotkon partaalla ja matka sinne kulki aika huimien maisemien läpi. Matkan varrella pistäydyimme hakemassa matkaevästä Florianin tehtaanmyymälästä orvokkikylän, Tourettes sur Loupin läheltä. Minulla mielessä tietysti, että maistaisin mitä seuraavaksi tilattaisiin La Petite Provencen valikoimiin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Matka kulki valtavien Manen parfyymi- ja aromitehtaiden ohitse. Heillä on suunnattomat tilat täällä vuorien rinteillä, lähellä parfyymien valmistuksen kehtoa, Grassea. Jotain kutkuttavaa on näissä varsin ilmeettömissä teollisuusrakennuksissa, jotka eivät paljoa kerro ohikulkijalle siitä, mitä niissä valmistetaan ja ketkä ovat asiakkaita. Uskoakseni suuri osa käyttämistämme tuoksuista saattaa kulkea meille Manen laitosten kautta, oli kyseessä sitten Chanelit tai vaikka tavallinen Rexonan dödö.

Gourdoniin saapuessamme sade alkoi lähes sillä minuutilla kun automme pysähtyi parkkipaikalle. Onneksi meillä oli sateenvarjot jokaiselle mukana. Niiden avulla pääsimme tutustumaan kylään.

Jo parkkipaikalla tuoksui jasmiini! Ihan ensimmäisenä piipahdimme pienenpieneen saippuanvalmistamoon, missä mies valmisti saippuoita yläkerran työpajassa ja vaimo myi tuotteita alhaalla myymälässä. On aina ilahduttavaa nähdä taitava käsityöläinen työssään. Sitä olisin voinut jäädä katselemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Kavutessamme yhä pidemmälle kylään, eteemme aukeni toinen toistaan suloisempia pieniä putiikkeja myyden parfyymeita, saippuoita, karamelleja, oliiviöljyä, taidelasia, yrttejä yms. Tosin samaan aikaan sade senkuin yltyi ja yltyi. Jalat kastuivat, samoin paidan selkämys. Pojan tikkarikin oli vaarassa alkaa valua paidalle. Oli aika palata autolle. Päätimme tulla paremmalla säällä vielä uudestaan - ja varmasti näytämme kylän tulevaisuudessa myös vieraillemme!

Kylä oli toden totta hyvin kaunis, mutta hieman sydäntä särkee se tieto, että sieltä puuttuvat kaikki normaalit kylän palvelut. Ei yhtäkään leipomoa, ei postia, ei ruokakauppaa...eli täysin turistikyläksi on tämä muuttunut. Onhan niitä toki muitakin kyliä, joissa ei montaa ihmistä enää asu vakituisesti. Surullisuudesta huolimatta, hyvähän se on sentään että paikalliset saavat toimeentuloa ja turisteilla on kaunista katseltavaa sen sijaan, että kylä olisi jäänyt yksikseen raunioitumaan. Niitäkin on nähty.

Gourdonin kylä kiven laella. Välissä rotkomainen laakso. 

Yllättävä vesikatkos helteessä

Juuri kun olin ottamassa vettä hanasta aloittaakseni miehelle lupaamani tomaatti-paprika gazpachon valmistuksen lounaaksi, hana vain korahteli. Ensimmäiseksi mieleen nousi kauhukuva ikivanhojen vesiputkiemme turskahtelusta kellariimme ja katumus siitä, ettemme ole tehneet mitään putkien hyväksi. Tarkistus tuotti nopean helpotuksen, ei taida olla sittenkään meidän talossa tällä kertaa tämän vian syy.

Muistin nähneeni jonkin kryptisen näköisen virallisen kyltin pääkadulla pari päivää sitten. Mies lähti kylälle asiaa selvittelemään. Tuli takaisin yhtä ymmällä kuin oli lähtenytkin. Kyltillä ei ollut mitään tekemistä tämän vesipulan kanssa. Emme tosin vieläkään tiedä, mitä kyltissä ilmoitetaan kyläläisille...

Noh, usutin miehen seuraavaksi takaisin kadulle kyselemään joltakulta kadulla, onko heillä vedet katki. Jo alkoi selvitä. Kaikilla tapaamillamme oli veden tulo loppunut yhtälailla seinään kuin meillä eikä kukaan tiennyt syytä katkokselle. Tosin uusi-Madame (M.) osasi kertoa, että uuuuh, juu, jos jossain on putki rikki, silloin "ne" katkaisevat veden kaikilta joksikin aikaa. Sellaista se vain on, kuulemma. Hän oli kipittämässä kovaa vauhtia tyhjä vesipullo kädessään kadullamme. Taisi olla suuntaamassa läheisimmälle suihkulähteelle. Madame joutui pian palaamaan tyhjin pulloin takaisin. Ei tullut edes suihkulähteisiin vettä. Hän sujahti pettyneenä sisälle. Helle oli kova ja jano varmasti kaikilla sen mukainen. Aika ikävä yhdistelmä, kun sisällä talossakin alkaa jo olla lähellä kolmeakymmentä astetta.

Iskin miehelle vesipullon käteen ja käskin viemään naapurille. Samalla hän voisi ojentaa molemmille Madameille suomalaista lakkahilloa ja Marianne-suklaapallosia jotka toimme kiitokseksi kukkien kastelusta.

Yksi jos toinenkin naapuri pisti päänsä ikkunasta kadulle ja vaihdettiin huolestuneina kuulumisia kunkin juomavesitilanteesta. Kaikilla muilla näytti olevan toistaiseksi tarpeeksi vettä juomiseen. Vanhempi Madame eli J. seinän takaa totesi, että hän tarvitsee vettä vain Ricardiin (korjasin tekstiin päässeen konsonanttivirheen, P=R. Ehkä vitsi nyt osuu paremmin :) ja astioiden pesuun! Kaikki saivat tästä makeat naurut.

Oli hienoa nähdä, miten kadulla pidettiin toisista huolta. Täällä aiempina hellekausina ihmisiä todellakin on toisinaan menehtynyt, joskus suurin määrin jopa, joten huoli juomaveden puutteesta on ihan aiheellinenkin.

Oli hauska leikkiä hetken kuuluvansa porukkaan, siinä kun kadulla turistiin, tuli lämmin hyvä olo sisimpäään. Niin ne kriisit saattavat tosiaan näinkin pienessä mittakaavassa lähentää ihmisiä toisiinsa. Herralle kiitos mukavista naapureista ja näistä mahdollisuuksista.

Vesi palasi putkiin hyvin pian ja arki jatkui sitten normaalisti - hieman entistäkin lämpimämpänä :)

Unelma illallisesta Seillansin aukiolla

No nyt vihdoin, 10 vuoden odotuksen jälkeen, pääsin Seillansiin illalla aukiolle plataanipuiden alle illallistamaan! Lasten kanssa kun illallistimme, ilta pimeni vasta loppuvaiheessa eikä lamppuja, jotka 10 vuotta sitten puista tuikkivat enää ollut iltaa valaisemassa. Silti kokemus oli mukava.

Ystävällinen ja palveluhenkinen henkilökunta ahersi puolijuoksua, suihkulähde solisi sinkkiämpäreissä seisoville ruusuille, keltaiset lämpimät katuvalot, lämmin etelän ilta, mukava puheensorina ja astioiden kilinä ympärillä...meillä oli hauskaa ja kaikille löytyi sopivaa sapuskaa.

Muistelen, että silloin kymmenisen vuotta sitten aukion ravintolat jakoivat ulkotilan varsin saumattomasti. Ravintolamme oli nyt aukion ainoa jäljellä oleva, La Gloire de Mon Pere, joka lienee nielaissut aukiolla ennen vanhaan sijainneen kilpailijansa - oletan, sillä asiakkaista ei aukiolla näytä olevan pulaa ainakaan eli tuskin asiakaskunnan puutteeseen on toiminta tuolla runollisella aukiolla voinut lopahtaa. Olihan heillä Michelin-suosituskin, kuten tällä jäljelle jääneelläkin. Vai olisikohan toiselle ravintolalle löytynyt uusi paikka muualta. Mukavampi oikeastaan ajatella niin.

Meidän mielestämme erityisen ihanaa on tämän pikkuisen aukion tunnelma. Keskellä solisee kaunis suuri suihkulähde, aukio sijaitsee kivimuurin sekä ympäröivien talojen suojassa ja siltä lähtee houkuttelevan näköisiä pikkukujia eri suuntiin ylös ja alas. Pari kissaa sekä koirakin käy kujilta aukiolle, pysähtyy nuuhkimaan ja katselemaan.

Ravintolan alkupalat ja jälkiruoat ovat toinen erityisen mainitsemisen arvoinen seikka, sillä ne ovat aivan erinomaisia. Joka tapauksessa La Gloire de Mon Pere on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen lounas- ja illalliskohde.

Ruusuja Seillansin pittoreskille kylälle!

Unelmien täyttymyksiä, osa 1

Matka ja saapuminen etelään oli tänä vuonna erityisen mukavaa.

Ensinnäkin uusi majapaikkamme keski-Ruotsissa päivä-Vikingiltä ajeltuamme oli kaunis ja idyllinen maatalomajoitus B&B-tyyliin. Aivan kuin sisustuslehden maalaisromanttinen unelmatalo! Riski kannatti ottaa. Sängytkin olivat pehmeät, peitteet muhkeat ja ympäristö mukavan rauhallinen. Emäntä oli ystävällinen. Läheltä löytyi aamusella emännän ohjeistuksella lisäksi erittäin hyvin varusteltu ruokakauppa, josta saimme lounastarpeet kylmälaukkuumme. Tosin aamu oli pilvinen ja tihkutti, mutta toiveikkaasti varustauduimme picknic-lounasta varten.

Lounasaikaan Skånessa paistoi aurinko. Sen jälkeen taas satoi, joten lounaame onnistui aivan mahtavasti. Ajomatka sujui hyvin muutenkin. Varmasti sillä tiedolla, että tänä vuonna tämä olisi ainoa pitkä ajopäivämme oli jotain tekemistä jaksamisemme kanssa. Tsempattiin Itzehoeen saakka tuttuun kivaan Mercure-hotelliin. Lapset söivät matkan varrella saksalaisen huoltsikkapäivällisen ja me aikuiset odotimme hotellin huonepalvelun schintzeliä ja paikallista valkoista parsaa. Mies kehui saksalaista olutta.

Aamulla käväisimme hotellin viereisessä supermarketissa ruokaostoksilla. Löysimme pojalle nallekarhun muotoista lauantaimakkaraa ja juustoa! Pakkohan sellaista saksalaista gurmeeta oli ostaa, kun oli niin söpöä lasten mielestä. Itse en tullut maistaneeksi :)

Hampurissa tuuli taas kuten viime vuonnakin junaa odotellessa. Nyt sentään tarkeni odotella terassipöydässä. Lastaus kesti pitkään ilmeisesti lukuisten moottoripyörien vuoksi. Tiedä sitten, mikä siinä kestää, mutta juna pääsi lähtemään vasta runsaasti yli tunnin myöhässä, mutta kun se lähti, oli juhlaa! Ikkuna auki "hytistä" ja ihanat kesätuulet ja junan ruksutus sisään. Kävimme heti ravintolavaunuun ja saimme pöydän, päin vastoin kuin viime vuonna, jolloin emme mahtuneet sisään. Ruoka oli yllättävän hyvää siihen nähden, että kyseessä oli tosiaankin puolivalmista tarjoava junan keittiö. Saksalaista tietysti: bratwurstia, kinkkua ja flammenkuchea pöytään. Oli iloista istua siinä valkoisten pöytäliinojen hohteessa ja auringonpaisteessa. Koira vahti sillä aikaa tavaroitamme "hytissämme". Oikein kätevää.

Junamatka sujui siis hyvin ja pääsimme -toisin kuin viime vuonna- ihan perille saakka. Lueskeltiin kirjoja, pelattiin iPadiä, juteltiin ja hassuteltiin. Minä nautin suunnattomasti kauniista keski-Eurooppalaisista maisemista ja ihanasta kesätuulesta sekä junan äänistä. Ei siinä juuri muuta tarvinnut kuin sen hytin ikkunan.
Illalla konduktööri kävi kysymässä, mitä tahtoisimme aamiaisemme kanssa, kahvia vaiko teetä ja tahtovatko lapset kaakaot. Sitten hän toivotti hyvää yötä. Minä tosin nukuin aika kevyesti noilla kovilla lavereilla ja päättelin junan liikkeistä missä mennään. Välillä juna kitisi niin maan mahtavasti ja kaarteli ja kierteli tiukkoja kurveja. Se oli varmasti Alppirataa. Sen verran jännitti, että oli vaikea olla kuulematta noita kitinöitä ja olla ihmettelemättä toisinaan aika kovaakin junan kallistelua. Muut kylläkin nukkuivat kuin tukit. Olin ainoa, joka pääsi "nauttimaan" alppiajelusta tällä tavoin. Harmillisesti silloin oli aivan pilkkopimeää, joten en päässyt kuitenkaan näkemään huimia maisemia. Takaisintullessa sitten ehkä niitäkin näkee.

Aamulla meille tuotiin kohteliaasti valmiiksi lomakkeet, joilla voimme hakea korvausta junan yhden tunnin myöhästymisestä. Meillähän ei mikään kiire ollut mihinkään, joten saapi nähdä jaksaako moista edes lähteä täyttelemään. Oli kuitenkin hienoa, että tällainen huomioitiin jo tässä vaiheessa.

Aamiainen oli kuten viime vuonnakin, konduktööri koputti oveen ja toivotti hyvää huomenta kera aamiaispussin. Se oli hauska mannermainen sämpylöineen, marmeladeineen ja sulatejuustoineen. Erittäin runsas! Meiltä jäi leipää vielä lounastauollekin ja marmeladit kulkivat aivan tänne omaan jääkaappiin saakka.

Keli Alessandriassa oli napakymppi, ihana kuumottava auringonpaiste, ilma kuumuudesta vähän usvaisen oloinen horisontissa, aivan kuten etelässä kuuluukin. Auton ikkunat auki ja menoksi! Se oli kyllä vähän yllättävää, miten organisoimattomasti tapahtui junan purku asemalle. Tunnelma oli aika kaoottinen. Saksalainen järjestelmällisyys tosiaan taisi jäädä Saksaan ja täällä etelässä homma hoitui sitten enempi omalla painollaan. Mutta hoituihan se sitten kuitenkin.

Italialaiset huoltsikat olivat niin täysiä ja kiireisiä, että emme jääneet jonottelemaan ruokia vaan söimme suosiolla automme perästä stand-up -lounaan. Hain tosin pecorinoa ja parmesania isot kimpaleet kylmäaltaasta vietäväksi ranskankotiin. Mies onnistui nappaamaan jostain pari pizzapalaa lounaan kruunuksi. Oli kuumaa! Ranskan puolella ajoimme suoraan supermarketin pihaan ja minä juoksin sisään ostamaan sapuskaa talolle. Homma purkissa! Lämpöä noin 30 astetta ja talo vielä mukavan viileä. Ihan unelmakeli ja kiitollinen olo onnistuneesta matkasta tänne. Vaikka tulimme niin pitkän matkan Suomesta saakka, ei autossa istuminenkaan aiheuta mitään aversioreaktioita tänä vuonna. Välillä näinkin!

Lähtökuopissa

Taas kun pakkaamme kesän automatkaa varten, kaaos kasvaa päivä päivältä lähes epätoivoon ajaen ja tavarakasapaljous ruokahuoneessa (se on kätevästi talon keskellä) sen kuin tiivistyy, kunnes tavarat juuri ennen h-hetkeä siirtyvät oikeisiin laukkuihinsa ja laatikoihinsa. Tykkään näet nähdä kokoamani tarvikkeet pitkin pakkausoperaatiota. Nyt olemme siinä vaiheessa - pari päivää kun on enää aikaa autoon siirtymiseen - että osa kasoista on jo siirtynyt lopulliseen matkustussijaintiinsa, jonka mukavana oheistuotteena ruokahuoneemme lattia- sekä pöytäpintaa alkaa paljastua pitkästä aikaa. Pian pääsee taas imuroimaankin, huh helpotusta!

Eilen saatiin kokoontaitettava "suksi"-boksi auton katolle ja auto pestyä. Kokoontaitettava (tosin vain pituuden suuntaisesti) boksi on muuten erittäin hyvä lisä autojunamatkustamisessa. Kun täyttää boksin joustaviin kasseihin pakatuilla tavaroilla, junaan siirryttäessä boksin saa nopeasti tyhjennettyä auton takaistuimille ja koko komeuden sujautettua sisälle autoon siinä vaiheessa kun matkustajat kävelevät junaan. Vain kuskille tarvitaan tilaa autossa enää siinä vaiheessa. Ilman tällaista taittuvaa "ihmettä" meillä ei olisikaan mitään asiaa junaan suksiboksin kanssa.

Vähän väliä tulee vilkaistua netistä, että mihin keliin sitä sitten mahdetaan saapua. Määränpäässämme paistaa 10-vuorokauden sääennusteiden mukaan aurinko ja lämmintä pitäisi olla n. 27-32 astetta. Ihan sopivaa minulle, vaikkakin taitaa olla keskimääräistä lämpimämpää kuin yleensä kesäkuun alussa. Toivon, että ennuste osoittautuu oikeaksi. Se olisi oiva alku kesälle. Luut heti lämpimäksi - ja etenkin talo kuivaksi parin viime viikon sateiden jäljiltä!

Vielä on keksittävä mitä veisimme naapurinrouville, jotka ovat talonmiehemme mukaan uskollisesti hoitaneet kadunvarsikasvejamme. Jotain suomalaista olisi mukava ojentaa... googletus tuotti tuloksena mm. suomalaisia marjahilloja. Niitä varmaan kyllä, puolukkaa vaikka. Lisäksi googletus tuotti tulokseksi glögiä! Sitä voisimme pakata tosiaan jo joululahjoituksia varten kun kerran autolla kulkee näppärästi. Samantien keksin hankkia pari pulloa suomalaista marjalikööriä Vikingin tax-freestä lahjavarastooni, jota olen tottunut pitämään yllättävien lahjanojennustarpeiden varalta. Tiedä sitten kenelle ne päätyvät, mutta onhan noita ulkolaisia rakennusmiehiä ja auttajia tässä ympärillä aika liuta jo. Joulun tullen niille löytyy varmasti joku kohde. Hamsteri sisälläni hyrisee tyytyväisenä tällaisen varautumisen ansiosta. Jo ajatuskin saa tyytyväiseksi. Ranskan kaapissa odottelee jo pari Mariskoolia ja Kastehelmi-tuikkua.

Nyt vain perhe terveeksi. Miehelle nousi kuume ja pikkupoika potee vatsaansa.  Jollei mies tokene pian, minä saatan joutua ensi kertaa rattiin Ruotsissa. Onneksi siellä on hyvät ja selkeät tiet. Kyllä tämä tästä. Kunhan selvitämme torstaisen Ruotsin läpiajon, muut suunnittelemamme päivät ovatkin tänä vuonna sitten huomattavasti helpompia.

Herran haltuun!